20. luukku: Abien syystunnelmia
Syysseikkailut
Tietoni maailmasta ja sen toiminnasta kukoisti suurimmillaan, kun pyöräilin keltaisten katuvalojen loisteessa.
Takapihalla ei tuullut ollenkaan, oli tyyntä. Edes ilman housuja ei tullut kylmä.
Berliinin aurinko, kuihtuneet lehdet ja linnut olivat eloisa yhdistelmä.
Olin säästänyt sitä kappaletta jouluun asti. Ensimmäiset muistoni siitä syntyivät märkänä syyspäivänä.
Aapo Fransila, Alex Domeney, Paavo Pakkanen ja Venla Railo
Kävelin läpi Helsingin Kaivopuiston kohti lokakuun viimeisen illan kokoontumispaikkaa. Puusta pudonneet lehdet rapisivat jalkojeni alla, ja ajatukseni sekoittuivat syksyn harmaisiin sävyihin.
Olin matkalla tapaamaan hyvää ystävääni. Olen vuosien mittaan tavannut vaikka mitä kummajaisia, mutta hän on minulle kaikista erityisin. Elämäni aikana olen nähnyt ystäväni ampiaisen, noidan ja kasvottoman miehen muodossa. Joku saattaisi pelästyä hänen olemustaan, mutta hänen kanssaan voin puhua kaikesta, mitä mieleen sattuu tulemaan.
Ystäväni käveli minua vastaan katulamppujen valon opastamana. Mustat kiiltävät nahkakengät jaloissaan hän asteli eteenpäin leveästi hymyillen.
Nelli Honkela ja Martta Kiikari
Niin. Se taisi olla suurin piirtein vuosi sitten, kun meillä oli se historiankurssin matka Puolaan. Se olikin ensimmäinen kerta, kun matkustin koulun kanssa ulkomaille, jos ei lasketa ysiluokan leirikoulua Ahvenanmaalle. Onko Ahvenanmaa edes ulkomaa? Ei minua silti jännittänyt, kun olin kerran kesällä jo seikkaillut partioporukalla Ranskassa.
Söin lentokentällä puuroa. En muista miksi. Joku otti polaroidkuvia. Toinen kurssi oli lähdössä Espanjaan viereiseltä portilta. Toiset lähtivät aurinkolomalle sillä välin, kun meidät kuskattiin sateiseen keskitysleiriin. Tähän sopisi se sananlasku siitä, kuinka tasan eivät jakaudu onnen lahjat tai jotain, mutta en muista miten se menee.
Puolassa oli harmaata ja kylmää. Oli siellä silti nättiä. En enää koskaan voi katsoa tiilitaloja samalla tavoin. Niistä tulee vain mieleen kaasukammiot.
Maassa oli neljä hautakiveä rivissä. Aidan vierellä kulki neljä pientä peuraa. En muista, uskoinko sitä ennen sieluihin ja muihin sellaiseen, mutta nyt taidan uskoa. Ei sitä voi olla uskomatta tuon kokemuksen jälkeen.
Kaikki oli yhtä suoraa riviä. Rakennukset, aidat, jopa puut. Viivasuoraa. Järjestelmällistä. Mitäpä muutakaan olisin odottanut.
Ei me tietenkään kaikkea aikaa vietetty hautausmailla. Krakova oli kaunis kuin mikä. Join paljon teetä, vaikka yleensä en siitä kauheasti välitäkään. Kävin syömässä yhden kivan tytön kanssa. En muista koskaan syöneeni niin hyvää pizzaa. Bussipysäkillä me sitten naureskeltiin pyjamabanaaneille. Me heitettiin porukalla paljon typeriä vitsejä, en usko, että kukaan muu olisi niille nauranut. En usko, että nauraisin niille itsekään enää.
Kotiin lähtiessä oli jo pimeää. Bussi oli tupaten täynnä matkatavaroita ja niiden omistajia. Ihan kuin oltaisiin taas matkalla keskitysleiriin. Aika karmiva ajatus, kun näin jälkeenpäin mietin.
Äiti ja isä olivat vastassa kentällä. Eihän niiden molempien olisi tarvinnut tulla, mutta tulivat ne kuitenkin. Se taisi olla torstai, kello oli paljon, ja seuraavan aamuna kaikilla oli töitä ja koulua. Mutta siellä ne olivat odottelemassa minua kotiin.
Ja no, kyllä minä seuraavana aamuna nukuin vähän pitempään kuin olisin saanut, mutta olo oli aika koomainen. Voiko sitä edes muuta odottaa sellaisen rankan matkan jälkeen? Sain kyllä seuraavana yönä nukkua kunnolla, kun kerran syysloma alkoi. Hyvää lomaa vaan teillekin, ja terveisiä Auschwitzistä.
Maria Tiihonen
Pohdiskellessani menneitä syksyjä, mieleeni juolahti muisto tietynlaisesta tunnelmasta, jota ei esiinny muina vuodenaikoina. Se on osittain melankolinen sekä hyvällä tavalla haikaileva, mutta siihen liittyy myös rauhallisuuden tunne.
Kaksi vuotta sitten elämässäni alkoi täysin uusi vaihe, kun pääsin peruskoulusta pois ja sain paikan kuvataidelukiosta. Sen vuoden syksyyn liittyy monia tunteita, sekä negatiivisia että positiivisia, jotka syntyivät jännityksestä. Vaikka en tarkalleen pysty palauttamaan mieleeni yksittäisiä muistoja, on syksyn oma tunnelma ollut aina läsnä lokakuun aikaan. Kolea ilma, kirkkaat lehdet maassa, raikas tuoksu ja puista putoavat vesipisarat luovat yhdessä tunnelman, joka on tärkeä minulle. Syksy tuntuu koulun alkamisen takia uudelta alulta vuodessa, ja silloin inspiraatio sekä motivaatio ovat huipussaan.
Lukion ensimmäisen vuoden alussa elämä koetteli psyykkistä tasapainoani, kun pienet kotitehtävät muuttuivat esseiksi ja koulussa vaadittiin enemmän ja enemmän. Olen kasvanut henkisesti, ja joka syksy minua kohtaavat uudet haasteet. Selvisin esimerkiksi ylioppilaskokeista, joiden seurauksena tunnen selviäväni mistä tahansa. Tärkeintä nyt on keskittyä tähän hetkeen ja olla miettimättä liikaa tulevia tapahtumia, sillä syksy on ainutlaatuinen vuodenaika ja talvi tulee usein yllättäen.
A-R
KUVAT Loviisa Kangas