20. luukku: Luovan kirjoittamisen kerho esittää
Tänä syksynä luovan kirjoittamisen kerho on kokoontunut innostavien kirjoitustehtävien ääreen tuttuun tapaan torstai-iltapäivisin. Luovan kirjoittamisen kerhoon on ihan jokainen tervetullut – vaikka vain tutustumaan. Seuraava kerhokerta on torstaina 9.1.2025 klo 15 luokassa 414.
Joulukalenteriluukkuun kerholaiset ovat loihtineet yhteistarinan (johon jokainen vuorollaan on keksinyt yhden sanan). Tarinassa seikkailevat taas vanhat tuttumme Anselmi ja Incelmi. Edellisessä osassa maankuorta tärisyttävän räjähdyksen jäljiltä universumin kohtalo jäi avoimeksi. Lue alta, miten tarina jatkuu!
Lisäksi Mika on kirjoittanut tarinan muka-joulusta.
Anna Carlson-Björkman ja Tiina Valo
Anselmin ja Incelmin joulutarina
Universumi oli huonossa hapessa, mutta Incelmi potkaisi joulutähteä pois luotaan. Ei näkynyt mitään. Tähtipöly peitti koko pimeyden.
Incelmi aavisti Anselmin kulmakarvojen värähtelyn takia, että universumissa tapahtuisi jotakin hätkähdyttävää. Niin kuin Anselmin jokajouluinen tapahtuma raivoaa, tämäkin jyllää Incelmin mielessä.
Punaiset tontut nakersivat Jupiterin rengasta. Se oli ihanan makea makuelämys. Hattarainen kivipöly ja tähtisumu luikersivat liukkasti tonttujen nenänrei’istä aivoihin.
Aivot hullaantuivat niin syvästi, että alkoivat kirmata läpi aurinkokunnan. Räjähdyksestä ilmaantui tämä viesti: “Anselmi näkisi ennustuksen, joka tulisi järisyttämään koko maailmankaikkeutta.”
Viesti saavutti Incelmin alitajunnan. Hänen täytyi estää Anselmin suunnitelmat ennen aamua.
Aikaa ei ollut riittävästi, jotta hän voisi yrittääkään pelastaa kulmakarvakokoelmaansa Incelmin taidoilla.
Anselmi tiesi kulmakarvakokoelman olinpaikan. Incelmin piti paeta tonttujen nakerrusta, joten hän lensi läpi kaiken. Hän oli pökerryksissään päästessään Anselmin luo. Anselmi ei halunnut Incelmiä. Viha sokeutti heitä ja joulun taika unohtui.
Kulmakarvat putosivat Anselmin päästä ja ajautuivat Incelmin ulottuville. Hurmoksessa he tuijottelivat intesiivisesti toistensa karvoituksia. Jouluinen rakkaus vihdoin levisi universumiin.
Heidän palava rakkautensa valloitti koko universumin tonttuarmeijan, joten tontut alkoivat levittää rakkautta muillekin. Rakkaus roihusi korjaten kaikki vääryydet.
Tämän tarinan opetus on se, että rakkaus selvittää lopulta jopa syvimmätkin takut.
Lintuemo muka-jouluaamuna
Kauan sitten eräässä pikkukylässä vietettiin hilpeää talvisajan juhlaa, muka-joulua. Perinteiset laulut raikuivat läpi aavikon, perheet ja ystävät vaihtoivat lahjoja ja kirkkoon kokoonnuttiin kuulemaan juhlan vuotuista tarinaa – melkein kuin joulu, mutta ei aivan.
Tänä muka-jouluna pikkukylän johtaja, eräs Pastori, oli valmis viettämään juhlaa perinteisellä tavallaan. Hän kuuli kuorolaulua sekä alaistensa toiveita tulevalle vuodelle ja antoi vuotuisen saarnansa, jossa hän muistutti kylän asukkeja olemaan kiitollisia niin toisilleen kuin kuun suojeluksellekin. Hän ei perinteen mukaan saanut antaa kellekään, edes omalle tyttärelleen, kosketeltavissa olevia lahjoja. Sen sijaan hän antoi neuvoja ja suojelusta. Vuodesta toiseen hän eristäytyi virallisen osuuden jälkeen, sillä hänen asemansa ei suonut hänelle edes mahdollisuutta juhlaan. Hänen tuli tulla toimeen yksin.
Tämä muka-joulu oli kuitenkin kaikkea muuta kuin perinteistä. Vuoden aikana oli kylään muuttanut viisas Professori ja hänen rämäpäisempi oppilaansa, joten odottamattomille tapahtumille oli sijaa. Niin kävikin, kun Pastorin perään suuntasi Professori saarnan päätyttyä. Yllättyneenä, joskin ärtyneenä, Pastori kääntyi toisen miehen puoleen.
“Mitä teet täällä? Etkö halua tutustua paikallisiin juhlallisuuksiimme?” hän kuulusteli.
“Haluan juhlistaa kanssanne”, Professori vastasi hymy huulillaan. Pastori oli kerrassaan sanaton kuullessaan pyynnön, mutta päätyi hyväksymään vieraansa toiveen.
Juhliminen suoriutui hiljaisuudessa, sillä kumpikaan mies ei ollut puheliasta sorttia. He vain joivat laseistaan ja katselivat kirkkaiden valojen koristamaa kylää. Viikkojen urakka koristelun eteen oli kantanut hedelmää, mutta Pastori ei päässyt näkemään sitä läheltä.
“Jos saanen kysyä, miksi olette noin surullinen? Eikö ilo kuuluisi tänään asiaan?” Professori kysyi ottaessaan hörpyn juomastaan.
“Miksi muka olisin surullinen, hyvä mies? Onko sanojesi takana lainkaan harkintaa?” Pastori vastasi koleasti.
“En ehkä tunne tapojanne täysin, mutta pelkäänpä, ettei se estä minua näkemästä ongelmia. Miksi muka teidän kuuluisi eristäytyä, eikö se vain satuta teitä?”
“Se on perinnettä. Minunlaiseni ei kuulu heidän keskuuteensa, joten pysyttelen poissa”, Pastori tuhahti, kärsivällisyys loppumaisillaan. Eripura muuttui oikeaksi suruksi, kun hän katsoi ulos ikkunasta ja näki tytär-Anan ulkona nauramassa Professorin oppilaan kanssa, lahjat molempien sylissä. Vaikka hän oleskeli takkahuoneessa, ulkopuolinen yöilma tuntui säteilevän lämpöä ja kolkko kirkko silkkaa kylmää. Professori asetti käden Pastorin olalle.
“Pelkäättekö hänen menettämistä?” hän kysyi hellästi. Pastori sätti käden pois, silmät lähestulkoon leimuten.
“Olet häirinnyt minua jo liiaksi, joten lähde! Painu tiehesi!” Pastori ärähti, mutta Professori ei perääntynyt.
“Olen huomannut, miten tärkeä hän on teille. Muistutatte minua kovasti lintuemosta, joka ei osaa päästää kasvattiaan avarille taivaille – vaikka se olisi jo pesän kokoinen. Mutta mitään hyvää ei tule siitä, jos ette anna hänen edes harjoitella lentämistä. Hän jää ikuisesti pesäasukiksi, eikä osaisi tehdä mitään mikäli te katoaisitte.”
“Miten muuten tämän lintuemosi pitäisi suojella kasvattiaan? Mitä sen kuuluisi tehdä, jos kasvatti ei koskaan lentäisikään takaisin pesään?” Pastori vastusti.
“Hän hyväksyisi sen. Hänen lapsensa ei ole leikkikalu, jolla voi tehdä mitä haluaa. Lapsi on elävä olento, joka itse lentää minne lystää. Mutta lintuemon tarina ei pääty siihen, sillä hänellä on muitakin seuralaisia. Hän jatkaa omaa kasvamistaan ja välillä pohtii kaikkia niitä mahdollisia, ihmeellisiä asioita, joita hänen lapsensa voisi olla tekemässä. Ehkä jopa opettamassa omalle lapselleen lentämisen saloja.”
Professorin sanat anastivat Pastorin omat. Hän tuijotti ulos ja näki, kuinka hilpeästi tytär-Ana nauroi. Hetkeksi lämpö palasi huoneeseen, mutta yhtä pian se kaikkosi.
“Mitä lintuemon tulee tehdä, mikäli hänellä ei olekaan seuralaisia?”
“Mutta hänellä on.”
“Kuka muka?”
“Hänellä on eräs torahampainen naapuri, krokotiili, jonka kanssa hän voisi jutella niitä näitä. Vaikkeivät he kaikkein tyypillisin parivaljakko ole, he tulevat toimeen oikein hyvin”, Professori hymyili terävähampaista hymyä. Pastori yhtyi hymyyn, joka lopulta muuttui nauruksi. Lämpö palasi huoneeseen ja Pastorin sydämeen vailla tarvetta takan liekille.
Ulkoa tytär-Ana katsahti kirkon ikkunaan ja hymyili itsekseen nähdessään isänsä kerrankin muka-joulun vietossa.
Mika Mikkonen