15. luukku: Luovan kirjoittamisen kerho esittää
Luovan kirjoittamisen kerho on kokoontunut tänäkin syksynä torstai-iltapäivisin kirjoittamaan – ja välillä vähän herkuttelemaankin. Syksyn kuluessa kerholaisten kynistä on irronnut niin raapaleita kuin kuvarunojakin. Halukkaat ovat lukeneet tuotoksiaan ääneen ja saaneet kannustavaa palautetta toisilta.
Luovan kirjoittamisen kerhon yhteistarinassa seikkailee toissavuoden joulukalenterista tuttu tonttu-piru Anselmi. Mutta kuka kumma on Incelmi?
Yhteistarinan lisäksi luukusta paljastuu Ilon jouluinen runo ja Mikan mystinen tarina. Näiden tekstien myötä luovan kirjoittamisen kerholaiset toivottavat säkenöivää joulun odotusta!
Tiina Valo
Kulmakarversumi
Yhteistarina
Joulukuussa avataan hämmästyttäviä paketteja joulukalentereista. Oli kerran yhdessä paketissa yllättävin yllätys, jonka löysi Anselmi. Hän oli karvojaan myöten merkillisessä mielentilassa. Anselmi kauhistui avatessaan paketin numero 13 000. Paketista ilmeni oudon kiiltävä neitokainen. Neitokainen tuijotti intensiivisesti Anselmin karvaisia, omituisia, häkellyttävän pörröisiä, vaarallisen hilseileviä, teräviä kynsiä kauhun sekaisena. Anselmin olo ei kärsinyt vaan pikemminkin, suorastaan parani suunnattomasti. Neitokainen turmeli hänen silmänsä järkytyksestä Anselmin komeuden sokaistessa hänet. Tämä hetki oli Anselmille elämän vavahduttavin. Se päätyi jäämään historiankirjoihin, mikä sai universumin halkeamaan tuhannen palasiksi. Sen merkitystä ei voinut liioitella edes Anselmi.
Alkoi uusi universumi, jossa Anselmin kulmakarvat peittivät taivaan silmänkantamattomiin. Ihmiset eivät olleet vielä tottuneet ihanaan pimeyteen. Incelmi puolestaan kammoksui valoa niin suuresti, että pimeys vaikutti hänen ajatuksiinsa erittäin muuttavasti. Hän iloitsi surun peittäessä joulukuisen ihmiskunnan. Mikäli häneltä vietäisiin omaisuus ja ihmisarvo, hänellä kilahtaisi. Se ei todennäköisesti tapahtuisi vielä, sillä Anselmi lupaili pelastaa ihmiskunnan tuhoutumiselta kulmakarvoillaan, muuten ilmastonmuutos tapahtuisi heti, kähveltäen jokaisen lumet.
Incelmi päätti uudistaa fysiikan lait mielenkiintoisella ranneliikkeellä. Tämän reformaation nimeksi hän antoi “Pitkään kestäneen vitkuttelun logiikka ja lopputulos”. Muutoksia tapahtui muitakin, mutta ei Incelmin rakkauselämässä. Kotonaan hänellä oli kokoelma kulmakarvoja. Ne lisääntyivät itsekseen kammostuttavasti. Siitä tuskin selvisi kukaan ilman tarvetta terapialle. Vieraat naiset kuitenkin arvostivat kokoelmaa intohimoisesti. Joulukuussa himoittiin kulmakarvoja. Tämä häiritsi Anselmia. Anselmin taivaskulmakarvat tärisyttivät koko maankuorta, joka räjäytti lumen ja universumin. Se oli ennennäkemättömän kaunista. Räjähtikö universumi kokonaan pirstaleiksi vai selviääkö maailma Anselmin raivolta? Se selviää ensi vuonna!
Tarinan opetus: Älä avaa luukkua 13 000.
Jouluruno
Punatulkun viserrys helisee havunneulasissa,
iltarouta laskeutuu peitellen maan hyiseen syleilyyn.
Ikkunasta hohtaa kynttilän vieno valo,
ulos leijailee maukas jouluinen tuulahdus.
Piparkakkujen ja torttujen makea aromi kietoutuu lämpimän glögin suuta hivelevään tuoksuun.
Tuikut ikkunalaudalla, joulukuusen valojen hohde ja joulumielen kirkastama mieli toimivat yhdessä täyttäen kodin lempeydellä.
Joululaulut raikuvat ja niin myös raikuu ihmisten joulumieli.
Olkoon joulu taas yhtä riemukas kuin kulkusten kilinä tonttujen lakeissa ja olkoon olo raitis ja rentoutunut, sillä se on joulun henki!
Ilo Bergman
Yön lahja
Aurinko oli jo ehtinyt karata kauas taivaanrannan tuolle puolen, kun Perho raotti temppelin raskasta ovea. Takapiha näyttäytyi kylmässä, talvisessa yössä kenelle tahansa muulle kolkkona ja jopa pelottavana, muttei Perholle. Hän hengitti syvään, antoi pakkasen tunkeutua kielenpäästä keuhkoihin asti ja jätti puuoven kolahtamaan kiinni takanaan. Lapsen hennot askeleet narskuivat lumen pintaa vasten ja jättivät jälkeensä kuutamon valaiseman polun, jota kukaan muu ei tulisi kulkemaan. Täällä, kaukana perinteisen talvijuhlan vilinästä, Perho sai kokea jääkylmän rauhan vailla muiden tarkkailevia katseita ja lausumattomia tuomioita.
Perho istahti penkille pihan liepeillä ja antoi hyytävän kylmän vallata koko kehonsa. Pakkanen levisi hänen keuhkoistaan jokaiseen ruumiin kolkkaan aina luihin asti, ja Perho antautui sille. Hänen katseensa kiinnittyi kaukana häämöttävään tähtitaivaaseen, josta hän osasi nimetä jokaisen kuvion. Hän joskus mietti, oliko tuon kauneuden taakse kätketty vielä jotain, mutta tiesi ettei voisi siitä pyhäkön opettajilta kysyä.
Sisäpihan reunojen varjoista ilmestyi siro, arka nuori tyttö, joka istahti Perhon viereen säilyttäen varovaista etäisyyttä. Hän ei siltikään lopettanut taivaankamaran tarkastelua vaikka tytön keltaiset silmät yrittivät aika ajoin kohdata hänen omansa.
“Anteeksi, että ilmestyin näin yhtäkkiä… Halusin vaan antaa sinulle jotain”, Tomus sanoi arastelevalla äänellään ja kurottui kaivamaan jotain laukusta, joka oli huomattavan iso hänen omaan, pieneen kehoonsa verrattuna. Vasta nyt Perho kääntyi katsomaan ystäväänsä, mutta hänen ilmeensä oli pikemminkin hämmentynyt kuin innokas.
“Sinä tiedät, ettei minun tule vastaanottaa lahjoja. Se kuuluu tavallisen kansan juhlaperinteisiin, joiden piiriin minulla ei ole mitään asiaa.”
Tomus ei väittänyt vastaan yrittäessään kaivaa lahjaansa laukusta. Hänen kätensä tärisivät holtittomasti tuulenvireen pyyhkäistessä lumihankia liikkeelle, ja Perho kurotti auttamaan. Hän sai kirjan helposti pois laukusta ja kohotti katseensa Tomusta kohti tarkkaavaisena.
“Täriset. Tule kanssani sisälle, ettet jäädy tänne”, Perho kehotti tasaisella äänensävyllä, mutta tiesi silmänsä paljastavan huolensa. Tomus pudisti päätään rajusti ja puristi pitkän hameensa helmaa.
“Ei se mitään. Äiti jo odottaa, täytyy kuitenkin lähteä pian. No… Mitä pidät siitä?”
Perho tarkasteli kirjaa käsissään. Salaperäisen oloinen, tummanpurppura kansi, jota yksityiskohtaiset ja monimutkaiset kultakiekurat kehystivät, säkenöi täysikuun kelmeässä valossa eikä Perho voinut kerätä sanoja kuvailemaan ajatuksiaan. Täällä hyytävässä, yksinäisessä kuun kylpemässä talviyössä se saavutti sanoinkuvailemattoman kauneuden, joka sai Perhon sydämen laukkaamaan.
“En saa lukea tätä.”
“Tiedän. Mutta halusin, että saisit ainakin nähdä sen…” Tomus hymähti vaivaantuneena ja katsoi maahan puristaessaan kätensä yhteen lämpöä havitellen. Perho katsoi häntä pohtivaisesti ja hivuttautui hieman lähemmäs. Tomus säpsähti ja käänsi päätään silmät ammollaan.
“Mitä jos toisit tämän silloin, kun tapaamme ja voisimme käydä sitä sitten läpi?” Perho ehdotti, mutta samalla kirosi itseään. Hän meni Amiraalin, jumalansa, tahtoa vastaan ja hän tiesi sen, mutta miten hän saattaisi pettää ystäväänsä? Hän oli heikko, taipuvainen pahaan. Tomus sai hänet aina heikoksi, aina taipumaan tahtoonsa.
Tomus hymyili ehdotukselle ja otti kirjan mukaansa. Hän nousi keltaiset silmät kiiluen ja keho yhä täristen kylmyydestä. Hän nosti laukkunsa harteilleen ja katsahti kiireesti vielä ystäväänsä kohden. Hänen hetken viipyvä katseensa läpäisi Perhon ihon huoletta, ja ensimmäistä kertaa koko iltana Perho tunsi kylmyyden, tuon piinaavan pureman, salpaavan henkensä ja jäädyttävän hänet paikoilleen hänen tahtomattaan. Hän sai taas hengitettyä, kun Tomus oli jo kadonnut näköpiiristä. Perhon suupielet kääntyivät lievään hymyyn, ja yön viima tuntui taas kodikkaalta. Häntä hieman naurattikin.
Takapihan halki tunki kellertävä, lämmin valo. Se saavutti Perhon selän, ja hän tarrasi käsivarrestaan kiinni kuin se olisi satuttanut. Hän vilkaisi varovasti raonneen oven suuntaan, ja näki liian tutun pyhäkköherran siluetin halkaisemassa kaukaisen, keltaisen viirun, joka kätki taakseen tukahduttavan väentungoksen ja vieraiden humalaisen, äänekkään kälätyksen.
“Tulehan jo sisään, Perho! Sinulla ei ole varaa vilustua juhlapyhinä”, pyhäkköherra huusi ankaralla äänensävyllä. Perho kääntyi katsomaan ensin sitä suuntaa, johon Tomus oli kadonnut, ja sitten kuutamon äänetöntä loistoa. Hän nousi ja lähti kävelemään tekemäänsä polkua pitkin kohti pyhäkön ovea.
Mika Mikkonen