Kissa Koskisesta tuli kuvittaja kuuluisan isoäitinsä työparina

Kirjalijatalo Villa Kiven lämpimän valaistuksen suojissa tuoreet kirjat kiertävät pöydästä toiseen, värikkäitä sivuja silmäillään kiinnostuneena ja pian tilan täyttää kirjailijan sekä kuvittajan puheet. Kirjan julkistamistilaisuuden vieraat kuuntelevat keskittyneinä, kun kirjailija Hannele Huovi kertoo hiljattain julkaistun lastenkirjan “Simpukan” teemasta ja taustasta. Torkkeli Kissa Koskinen, kirjan kuvittaja, saa seuraavaksi puheenvuoron, jossa hän kertoo kirjan työstämisestä ja työskentelyn eri puolista ja omista kokemuksistaan kuvittajana työskentelemisestä lukioikäisenä. “Simpukka” on julkaistu ja projekti on tullut päätökseen, mutta mistä se oikein sai alkunsa?

“Simpukka” on kauniisti kirjoitettu ja kuvitettu kirja, mutta myös sen tie kokonaiseksi, julkaistuksi teokseksi on ollut monella tapaa erityinen. Koskinen aloitti tarinan kuvittamisen ollessaan vasta 16-vuotias, Helsinkiin samana vuonna muuttanut lukiolainen. Sen lisäksi tarinan kirjoittaja on Koskisen oma isoäiti.

Huovin uran alkuvaiheissa kirjoittama teksti löytyi vuosikymmenien jälkeen sattumalta pöytälaatikoita siivotessa. Huovi oli kirjoittanut tarinan surusta käsitelläkseen omia tunteitaan, sillä tunteet on parempi ulkoistaa kuin jäädä vellomaan niihin yksin. Kirjoituskoneella paperille ikuistettu tarina sai uuden tarkoituksen, kun Huovi tarjosi tekstiä Koskiselle kuvitettavaksi. 

“Simpukka” saa alkunsa 

Projekti sai alkunsa vuonna 2020. Koskinen oli vasta muuttanut Helsinkiin, aloittanut uuden lukion ja kamppaili vaikean masennuksen kanssa. Huovi päätyi usean mutkan kautta muuttamaan Koskisen seinänaapuriksi ja keksi tarjota sattumalta löytynyttä tekstiä kuvitettavaksi olon helpottamisen keinona. “Hän tavallaan aisti mun surun ja halusi auttaa siinä jotenkin”, Koskinen kertoo.

Koskisen tartuttua tarjoukseen kaksikko alkoi työstää omakustannetta, joka sai nimekseen “Simpukka”. Uuden elämäntilanteen ohella Koskinen alkoi myös kuvittamaan tekstiä itselleen uudella tekniikalla: digitaalisesti. Alussa työkaluina toimivat koulun Adobe-tunnusten varjolla saatu Photoshop, YouTube-tutoriaalit ja ctrl-Z. Kuvataidelukiolaisena visuaalinen työskentely tuntui Koskisesta kuitenkin luontevalta ja mukavalta työskentelyltä ja uuteen työtapaankin tottui teknisistä haasteista huolimatta. Lisäksi kuvitusta sai tehdä omaan tahtiin, silloin kun itselle tuntui sopivalta.

Kustantamo Tammi kiinnostuu projektista

Teoksen työstössä tapahtui käänne, kun kustantamo Tammi kiinnostui Huovin ja Koskisen tarjoamasta käsikirjoituksesta. Toisin kuin työskentelyn alkuvaiheissa, kirjan kuvitus ei ollut enää vain Koskisen oma projekti: “Se muuttui ihan erilaiseksi, se oli vähän niin kuin tilaustyö.”

Koskinen kertoo kuitenkin saaneensa Tammen puolelta paljon ohjausta ja melko vapaat kädet projektin kanssa etenemiseen. Työskentely onnistui yhä kotoa käsin ja työajat olivat joustavat. Lukiotunnit olivat päivisin ja kuvitusta pystyi työstämään iltaisin ja viikonloppuina. Myös oma kädenjälki sai näkyä ja kehittyä projektin edetessä. Uusien ihmisten kanssa työskentely toi väistämättä mukanaan myös uusia asioita joihin sopeutua. Graafikon kanssa viestiteltiin jatkuvasti: uusista versioista sai palautetta ja korjausehdotuksia, minkä jälkeen tehtiin yhä uusia versioita. Näkemyseroiltakaan ei vältytty täysin.

“Merenneidoilla ei saanut olla ollenkaan rintoja näkyvissä”, Koskinen toteaa. “Peitin kaikkien rinnat, myös miespuolisten merenneitojen”, hän kertoo ratkaisustaan, joka myös päätyi lopulliseen kuvitukseen.

Vaikka työskentely oli antoisaa, Koskinen kokee, että lukion aikana työskenteleminen on ollut rankkaa. “Olisi ihan eri asia, jos olisin tehnyt yliopiston aikana tätä hommaa. Lukiossa ulkopuoliset paineet on tosi isot jo valmiiksi. Oli aika rankkaa se työskentely myös Simpukan parissa.”

Koskinen kertoo myös jännittäneensä työn aloittamisesta kustantamon kanssa, sillä kustannussopimuksen saadessaan Koskinen oli vasta 16-vuotias eikä tiennyt, miten kustantamon työntekijät suhtautuisivat häneen. “Ottavatko ihmiset mua tosissaan, kun mä oon näin lapsi vielä”, kertoo Koskinen ajatelleensa.

Kaikki kuitenkin sujui hyvin, vaikka aiempaa kokemusta tällaisesta työstä ei ollutkaan pohjalta. Kustantamolta sai tukea ja koulutusta, joka tarjosi mahdollisuuden oppia uutta työn edetessä. 

Työparina isoäiti

Oman sukulaisen kanssa työskentely oli myös osaltaan erityistä. Kirjoittaminen ja kuvittaminen yhdessä isoäidin kanssa alkoi jo Koskisen lapsuudessa. Tarinoita kirjoitettiin ja työstettiin leikkimielisesti yhdessä. “Hän kirjoitti kun mä sanelin, ja mä sitten kuvitin niitä kirjoja, joita me tehtiin. Se oli vähän niin kuin leikkiä.”

Työskentely yhdessä tuli siis jo varhain tutuksi. Simpukka tuntuikin siinä mielessä seuraavalta askeleelta ennestään tutusta puuhasta, sillä kaksikko oli työskennellyt samanlaisten juttujen äärellä, vaikkakin leikkimielisemmin: “Hän (Huovi) kommunikoi mun kanssa sillä tavalla, se oli meidän yhteinen juttu.”

“Simpukka” kuitenkin erosi aiemmin tehdyistä tarinoista siinä, että sen kuvittamisesta tuli Koskiselle työ. Tämä toi mukanaan myös omia haasteitaan, sillä tarinaa ei työstetty yhdessä vain sukulaisina, vaan nyt myös työpareina. Kritiikin antaminen ja vastaanottaminen voi olla haastavaa, etenkin kun kyseessä on läheinen ihminen. Joissakin tilanteissa kritiikkiä kaivataan, mutta voi olla vaikeaa tunnistaa, onko se aina tervetullutta. Koskinen myös painottaa sukulaissuhteessa merkityksellistä olevan se, että kyseessä on tämän isoäiti eikä vaikkapa sisarus.

“Kun lähetän hänelle jonkun mun runon tai tekstin, hän kysyy: ‘Saanko antaa kritiikkiä vai olenko vain ihaileva mummi?’” 

Kritiikin tuska ja voima

Kritiikkiä ei tullut pelkästään työparilta, vaan myös kustantajan puolelta. Varoituksista huolimatta Koskinen kertoo kritiikin määrän tulleen yllätyksenä. Vaikka kritiikkiä osasikin odottaa, oli ollut vaikea varautua siihen, kuinka rankkaa suuren kritiikin määrän vastaanottaminen lopulta oli. Koska kritiikkiä tuli melko pienistäkin asioista, muuttui sen määrä pian suureksi.

Projektin pituus ja rankkuus tulivat myös yllätyksenä: “Simpukkaaa” työstettiin lopulta kaksi vuotta. Vaikka kuvituksen työstäminen olikin Koskiselle mielekästä puuhaa, oli projekti väistämättä myös rankka. Koskinen kertoo pakon elementin olleen tärkeä motivaattori kirjan työstämisessä. Koska Simpukka oli saanut kustannussopimuksen, oli kaikki saatava valmiiksi aikataulun mukaisesti.

“Jos [katalogissa] on jo ilmoitus, että tällainen kirja tulee, kyllä se täytyy vaan tehdä. Jos on sanottu, että kirja tulee ulos tiettyyn aikaan, se tulee silloin ulos, olit sä valmis tai et.”

Pakko ei kuitenkaan ollut ainoa motivaation lähde. Jo oma kiinnostus ja halu tehdä kuvittajan työtä auttoi selviämään työstä, silloinkin kun se tuntui haastavalta. Myös oman kädenjäljen harjoittaminen ja konkreettisten tulosten näkeminen lopullisessa työssä oli Koskisen mukaan erityisen arvokasta ja kannusti jatkamaan työskentelyä.

Aluksi vaikeistakin asioista sai lopulta paljon irti. Työskentely tuli tutuksi, ja monia konkreettisia asioita oppi niitä oikeasti tekemällä. Myös kritiikin vastaanottaminen ja käsittely muuttui ajan myötä helpommaksi ja vähemmän kuormittavaksi. Tapa suhtautua kritiikkiin on erityisen tärkeässä roolissa. Kritiikkiä on helpompi ottaa vastaan, jos tajuaa, ettei se ole niin henkilökohtaista: “Tuo ihminen ei kritisoi missään nimessä mua. Se on mun tuotos. Se ei ole minä, vaan jotain, mitä olen tehnyt.”

Etenkin luovilla aloilla voi tuntua vaikealta erottaa oma työ itsestään ja muistaa kritiikin olevan täysin muuta kuin hyökkäys itseä kohtaan. Koskinen haluaakin jakaa neuvon myös muille: “Jos tulee joku karkean tuntuinen kritiikki, voisin melkein tämmöisille nuorille taiteilijoille sanoa, että älkää vetäkö hernettä nenään siitä. Se kritiikki on vaan parasta mitä sulle voidaan antaa.”

Koskinen kertoo kritiikin tulevan usein paikasta, jossa sillä on pohjimmiltaan hyvä tarkoitus. Kritiikin antajalla on usein resursseja kouluttaa kritisoinnin kohdetta ja tarkoituksena on auttaa toista kehittymään yhä paremmaksi. Loppujen lopuksi kritiikki on työkalu, joka auttaa tulemaan yhä taitavammaksi.

Kirjan julkaisun jälkeen tilanne on rauhoittunut projektin osalta. Enää ei tarvitse huolehtia aikatauluista tai siitä, millaista palautetta kustantamolta tulee työn jäljestä. Koskinen ja Huovi esiintyivät Turun kirjamessuilla, eikä jäljellä ole “Simpukan” osalta tällä hetkellä muuta kuin arvioiden odottelua.

TEKSTI Anna Koivusalo
KUVAT Vilma Himberg