Vuoden Tossu, voimauttava valokuvaaja Miina Savolainen innosti nykyisiäkin torkkeleita etsimään omanlaista reittiä
Joulukuun 9. päivää saapui tähdittämään koulullemme tuore Vuoden 2016 Tossu Miina Savolainen, joka tunnetaan urastaan valokuvaajana sekä taide- ja sosiaalikasvattajana. Savolainen pääsi paitsi vastaanottamaan uutta titteliään kuvastavan seppeleen myös luennoimaan sydämen asiastaan: taiteesta yhteiskunnan muuttajana ja toistemme ymmärtämisen välineenä.
Torkkelissa Savolainen pääsi rakentamaan itsensä uudelleen kokonaan samassa koulussa käydyn peruskoulun jälkeen. Taiteellinen ympäristö ja uudet ihmiset tarjosivat mahdollisuuden löytää itsestään uudenlaisia puolia ja jopa tutkia vieraita kulttuureja koulun järjestämillä ulkomaanmatkoilla. Opiskelu kuvataidelukiossa antoi jo entisestään luovalle Savolaiselle työkaluja taiteen maailmaan.
Lukion jälkeen matka ei kuitenkaan jatkunut suoraan toivottuun kouluun. Taideteolliseen Korkeakouluun pääsemisen sijaan Savolainen päätyi sosiaalialan opintojen pariin. Se ei kuitenkaan ollut huono asia vaan päinvastoin: ilman sitä hän ei voisi tehdä, mitä tekee nyt. Taideopintoihin hän pääsi syventymään vielä myöhemmin, mutta sosiaalialalta hän sai pohjan kutsumukseensa voimauttavaan valokuvaan.
Ennen korkeakouluun pääsyä Savolainen työskenteli lastensuojelussa, jossa hän kiinnostui lapsiin ja nuoriin jääneistä henkisistä jäljistä. Kohtuuton huolenpidosta vaille jääminen ja näkymättömyys lapsuudesssa voivat jättää lapseen häpeän ja arvottomuuden tunteita. Savolainen ajatteli, ettei hän voisi tehdä työtään kunnolla, ellei hän pystyisi todistamaan lapsille heidän olevan tärkeitä ja rakastettuja.
Perheensä esikoisena ja näin ollen valokuvauksen kohteena olemiseen tottuneena Savolainen oli keksinyt kuvata sisaruksiaan, jotta näistä jäisi yhtä paljon muistoja kuin hänestä itsestään. Kuvat saivat hänet huomaamaan, kuinka valokuvalla voi osoittaa rakkautta kuvattavalle, osoittaa, että kuvattava on tärkeä. Ajatus valokuvan voimallisuudesta oli syntynyt.
Ajatuksesta kasvoi kokeilu, jossa Savolainen kuvasi lastenkodin lapsia osoittaakseen heille heidän tärkeytensä. Mutkitta ei kokeilu kuitenkaan tuottanut tuloksia. Kuvatut pitivät kuviaan aluksi kauheina, mutta oppiessaan katsomaan niitä heidän silmänsä syttyivät: “Olenko minä niin tärkeä, että haluat nähdä minut, kuvata minut?”
Sa
volaisen yhteisöllisen valokuvan projekti Maailman ihanin tyttö alkoi vuonna 1998. Satumaiset valokuvat toteutettiin lastenkodin tyttöjen eli kuvien mallien ehdoilla: he saivat päättää, miten ja missä heidät kuvattiin ja miten he halusivat itsensä tulevan nähdyksi. Projekti seurasi kymmenen tytön kasvua kymmenen vuoden ajan tavoitteena saada kuvattavat näkemään itsensä paremmin ja tuntemaan itsensä arvokkaiksi.
Maailman ihanin tyttö -projekti kohtasi myös haasteita. Paljon työtä tuottivat muun muassa pitkätkin kuvausmatkat, kirja ja näyttelyt, joihin liittyi myös paljon menoja. Koska Savolaisen kehittämä valokuvauksen muoto oli uusi eikä sitä osattu määritellä joko taiteeksi tai hoitomuodoksi, apurahojen saaminenkin oli alussa haaste.
Valokuvalla Savolainen pyrkii muuttamaan katsomisen tapaa. Yleensä valokuva on kuvaajan luoma, jolloin kohde näytetään kuvaajan haluamalla tavalla. Se, mikä kuvaajan mielestä on hyvä, ei kuitenkaan ehkä tunnu kuvattavasta oikealta. Kun kohde saa itse hallita tilannetta ja päättää, kuinka häntä katsotaan, poistuu valokuvaamisen valta-asetelma. Valokuvaaja joutuu päästämään irti halusta rakentaa kuva ja astumaan kuvattavan maailmaan, toimimaan hänen ehdoillaan. Näin valokuvaustilanteesta tulee syvempi ymmärretyksi ja nähdyksi tulemisen kokemus.
Aina voimauttavan kuvan ei tarvitse olla toisen ottama, vaan se voi myös olla vaikka selfie, kunhan voimaantumisen tunne ei ole riippuvainen tykkäyksien määrästä. Kuvausprosessi opettaa auttamistyön ammattilaisia luopumaan omasta ammatillisesta tietämisestä ja uskaltautumaan molemminpuoliseen ja tuntevaan suhteeseen auttamansa ihmisen kanssa. Silloin työstä tulee vaikuttavampaa.
Kovan työn tuloksena Savolaisen kehittämä voimauttavan valokuvan metodi sai tilausta sosiaalialalta, ja kutsuja erilaisiin seminaareihin alkoi ilmestyä jo hänen ollessaan vasta vähän yli 20-vuotias. Maailman parantamisella voi kuitenkin olla kääntöpuolensa: “En elänyt nuoruutta vaan tein duunia”, Savolainen kertoi. Hän huomautti, ettei asialle, jolle palaa, kannata omistaa aivan kaikkea, tai jos niin tekee, on se myös tehtävä kunnolla. Nuoruuden menettämistä murehtinut Savolainen jakoi kerran saamansa kannustavan ohjeen: “Nuoruus ei ole tärkeää sen rinnalla mitä olet tehnyt.”
Savolainen työskentelee edelleen voimauttavan valokuvan parissa, kouluttaen ja työstäen omia projektejaan. Tällä hetkellä käynnissä on muun muassa identiteettityöprojekti eri sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten kanssa.
Entä tunteeko muiden hyväksi työtään täysillä tekevä Savolainen koskaan tarvitsevansa voimautusta itselleen? Vastaus on kyllä. Ajoittaisten omakuvaprojektien lisäksi hän kertoo saavansa voimaa esimerkiksi oman sukunsa tutkimisesta ja sukupuun rakentamisesta valokuvin.
Vuoden Tossu päätti luentonsa kehottamalla yleisöään panostamaan opiskelun lisäksi itsensä tuntemiseen ja katsomaan omia kuvia rakkaudella. Hän myös kannusti olemaan pelkäämättä tulevaisuutta: oma reitti ja itselle sopivat yhdistelmät löytyvät kyllä, vaikka paineita on. “Jotain sellaista, mikä on oma haava, voi olla se oma lahja”, Savolainen kiteytti.
TEKSTI Ida Salminen ja Julia Salonen, mediatiimi
KUVAT Peppi-Lotta Saari, mediatiimi