6. luukku: Ylioppilaan puhe

Hyvät juuri valmistuneet ylioppilaat, vanhemmat ja omaiset, henkilökuntaa ja rehtoria tietenkään unohtamatta!

Tässä me nyt lopulta sitten olemme, vuosien uurastuksen loppukaneettina toimivassa yleissivistyneisyyden kruunaavassa tilaisuudessa.

Paljon on vettä ehtinyt virrata koulumme uuden vihreän ruokalan automaattihanoista, ja runsaasti koettavaa on sisältynyt näihin vaiheikkaisiin vuosiin. Tuskin kukaan voi unohtaa villejä diskokaktuksen säestämiä ABBA-hetkiä ruotsintunneilla, retkiä niin aivan lähelle Ateneumiin kuin kaukaiseen Krakovaankin tai kiivaita debatteja niin filosofian tunneilla kuin Suomen keuneimpien vessojen seinillä. Kukaan ei varmasti myöskään unohda suuria ja voitokkaita vesitaistoja rakkaan naapurilukiomme kanssa – puhumattakaan kosteudeltaan kuivakakkumaisesta, kuitenkin maukkaasta, huumorista matematiikan tai fysiikan tunneilla.

Ei kuitenkaan makeaa mahan täydeltä. Unettomia öitä on vietetty niin tekemättömien esseiden ja tutkielmien kuin välillä kokonaisten kurssienkin parissa. Säiden heittäytyessä hankaliksi on matka Torkkelinkadulta Pengerkadulle, Porthaninkadusta puhumattakaan, tuntunut lähes odysseialta. Alhoin kuninkaaksi nousi kuitenkin paniikinomainen ylioppilaskirjoituksiin valmistautumisen tunne, jolle tuulimyllyjen vastainen taistelukin on jäädä hopeasijalle.

Nelisen vuotta sitten varmaan jokaisen meistä mieleen pyörimään ilmestyi uusi, ajankohtaiseksi tullut kysymys siitä, minne suunnistaa yläasteen jälkeen. Muistan sen pienen valaistuksen hetken, kun äkkiä tajusin, että onhan lukioita muitakin kuin kotipaikkakuntani ainoa. Lähdinkin sitten aivan tyhjältä pöydältä selvittelemään, mikä lukioista sopisi juuri minulle. Lopulta ei päätös kuitenkaan ollut vaikea: pelkkä nimi Kuvataidelukio ja ensimmäinen ympärilleni katsominen koulun aulassa tutustumispäivänä riittivät mitä mainioimmin.

Itse kouluun pääsemisen jälkeen kuitenkin saatoin ilokseni huomata, ettei lukio-opiskelu ole pelkkää tunneilla istumista. Heti alussa värväydyin mukaan opiskelijakunnan valtuustoon ja siitä suoraan hallitukseen. Kaikenlaista juhlien, kuten Halloweenin, vapun ja ennen kaikkea Torkkeli-päivän, järjestelyä ja kokouksissa istumista on tullut ansiokkasti hoidettua. Opettajien kokouksiin mukaan pääseminen antoi myöskin mahdollisuuden kiinnostavaan havaintoon: opettajatkin ovat ihmisiä. Välillä opettajankin on kokouksessa vain kivempaa lössähtää takariviin korjaamaan omia kiinnostavia kokeitaan ja aktivoitua vain virkistyspäivän tullessa käsittelyvuoroon.

Osassa tuttaviani lukiovalintani herätti kuitenkin hämmennystä. Yleinen huolenaihe tuntui olevan, että mitä sinä nyt sinne taidekouluun, kun eiväthän taiteilijat edes työllisty! Ja toden totta, mikäli toiveammatti todella on elämäntapataiteilijahumanistiboheemi, tarjoaa koulumme mitä loistavimmat mahdollisuudet ja puitteet itsensä toteuttamiselle. Jokainen tulee täällä yleissivistyneeksi myös taiteen saralla, oli kyse sitten hieroglyfien ja väärinpäin sijoitettujen jalkojen piirtämisestä uutisen muotoon Egypti-työssä tai yleisestä kynänsauhuttelusta maalaustaiteen helmien vihkoon kopioinnin yhteydessä.

Mutta kyllähän meillä normaaleitakin aineita opetetaan. Ja juuri siinä piileekin rakkaan koulumme vahvuus: kuvataidelukio ei ole pelkästään taidekoulu, jossa on jokunen oikeakin kurssi vaan aivan täysverinen ja hyvä yleislukio. Kaikenlaisia kieliä, aina mitä kauneimmasta ranskasta haasteelliseen venäjään, maantiedettä ja kemiaa olen täällä saanut opiskella. Tärkeimpänä kuitenkin esiin nousee fysiikka. Torkkeli loistavine opettajineen on auttanut minua vakuuttumaan kyseisen oppiaineen olevan tulevaisuudelleni oikea suunta.

Lopun lähetessä haluaisin kiittää rehtoriamme paitsi hyvästä päätöksestä siirtyä juuri meidän lukiomme rehtoriksi myös erinomaisesta työstä koulumme hyväksi; rakasta ryhmänohjaajaamme Pirjoa, jonka pikku possusia tulemme ikuisesti olemaan; kaikkia koulumme persoonallisia opettajia yhteisistä, välillä oppimistakin sisältäneistä hetkistä; opinto-ohjaajia siitä, että ovat uutterasti tukeneet meitä niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, vaikka miten erikoisen opintosuuntautumisidean olisikin edellisenä iltana keksinyt sekä tietenkin aivan erityisellä lämmöllä kaikkia nykyisiä ja entisiä opiskelutovereita.

Lopuksi vielä teroitettakoon kaikkien mieliin Maxim Gorkin sanojen sisältämä muistutus: ”Kun työ on nautinto, elämä on ilo. Kun työ on velvollisuus, elämä on orjuutta.” Näiden sanojen myötä olkoon tämä juhlapäivä teille ikimuistoinen.

Taavi Heikkilä, ylioppilas