Ylistetty Kaspar
Q-teatterin näytelmästä “Kaspar Hauser” on puhuttu paljon. Ja sydän kurkussa. Hesarissa oli melkein mauttoman jumaloiva teksti kyseisestä Akse Petterssonin näytelmästä. Netissäkin saa kaivella hetken, ennen kuin löytää jotain muuta kuin raivokkaan katharsiksen kuvauksia. Häiritsevän ylistävien arvostelujen ärsyttämänä päädyin itsekin katsomoon. Mistä kaikesta tässä metelissä on kyse?
Kaspar Hauser, jolta näytelmä saa nimensä ja ideansa, oli tarinan mukaan 1800-luvun alkupuoliskolla elänyt nuori baijerilaismies, joka väitti eläneensä koko elämänsä pienessä huoneessa vailla muuta seuraa kuin leikkihevosensa. Q-teatterin näytelmässä Kaspar Hauser on enemmän argumentti kuin juoneen kuuluva henkilö. Hän on nykyaikaan ilman aiempaa kokonaisuutta ilmestyvä ihminen, joka kyseenalaistaa kaiken, mitä olemme tottuneet pitämään ymmärrettävänä ja itsestään selvänä.
Näytelmän kolme näyttelijää vaihtelevat roolejaan. Välillä kaikilla on musta kirjailtu Kaspar Hauser -pipo. Välillä vain yksi saa kunnian olla hämmentynyt kyselijä, jonka muu maailma yrittää saada ymmärtämään normejaan. “Kaspar Hauser” pyrkii osoittamaan katsojalle nykyelämäntavan epäkohtia: elämän jatkuvaa suorittamista niin salilla, kotona kuin töissäkin, vastuun pakoilua ja maailmankatsomuksen leikkaa-liimaa-periaatetta. Ihmissuhteet ovat pinnallisia, mutta niihin takerrutaan silti epätoivoisesti. Identiteetti rakennetaan niin televisiosarjojen palvomisen kuin mahdottoman monitulkintaisten asukokonaisuuksien varaan.
Kaspar vaihtaa tekemisiään jatkuvasti – pitää tehdä enemmän ja näyttää paremmalta, syvällisemmältä, viisaammalta, ahkerammalta ja luovemmalta kuin kaikki muut. Näytelmän kriittinen sanoma kohdistuu juuri tällaiseen omaan identiteettinsä suorittamiseen, elämän elämiseen niin väkisin, että nauttiminen itsessään unohtuu. Elämä on pinnallista. Tärkeät kysymykset unohtuvat, kun miettii avokadopastaa ja työkavereita. Halu olla ainutlaatuinen, kiinnostava ja henkevä yksilö saa juoksemaan suoraan kaiken oikeasti tärkeän ohi.
“Kaspar Hauserissa” ei teknisesti ole mitään vallankumouksellista. Välillä näyttelijät ovat näyttämön takana ja yleisö näkee vain videokuvaa heidän tekemisistään. Varsinaista päähenkilöä ei ole, psykedeeliset valot välkkyvät ja äänimaailma on youtube-poop-tasoa. Välillä näytelmän sanoma hukkuukin huomion vievän visuaalisuuden alle. Näytelmässä ei sinänsä ole juonta, vaan se on enemmän kommentti asioiden nykytilasta. Näytelmä on täynnä viittauksia Y-sukupolven kulttuuriin GTA:ta, Wolfensteinia ja käsiohjelman Shiba-koiraa myöten. (Itseäni tosin ärsyttää GTA:n rinnastaminen nykynuorison “rappioon”, sillä monet sarjan pelit ovat itse asiassa melko tasokasta huumoria amerikkalaiskulttuurin kustannuksella.) Erityistä kolmekymppisten sielunelämän tuntemusta ei kuitenkaan näytelmästä nauttimiseen vaadita.
En ole oikeastaan täysin samaa mieltä näytelmän kanssa – ainakaan, jos se olettaa elämän olleen “vanhaan hyvään aikaan” erityisen merkityksellistä. Muutama sata vuotta sitten suurin osa ihmisistä mietti lähinnä sitä, mistä saa seuraavaksi ruokaa. Hyväosaiset maalauttivat itsestään muotokuvia hienoissa hepenissä, mikä on hyvin samanlaista sosiaalista pätemistä kuin näytelmässä kritisoidut ankkanaamaselfiet. Nykyelämän hektisyys ja suorituskeskeisyys ovat toki jollain asteella kielteisiä ilmiöitä, mutta kaikilla on vapaus pysähtyä ja ajatella asiaa, kuten näytelmä kehottaa tekemään. Ei ole pakko ajatella salikäyntejä, bloggaamista ja pakonomaista meditaatiota lähinnä jonain, mistä voi raportoida sosiaaliseen mediaan. “Kaspar Hauser” kai yrittää saada ihmiset ajattelemaan ja murtautumaan ulos tästä elämäntavasta. Hauskinta on, että suurin osa näytelmälle hekotelleista todennäköisesti jatkaa kaikkea entiseen malliin.
Heidi Kankaanpää, toimittajatiimin jäsen