Totuuden jäljillä teatterissa
Olen teatterifiikki. Vien opiskelijoitani, Torkkelin äidinkielen ryhmiä, katsomaan näytelmiä, yleensä modernia ja sekavaakin esitystä. Esimerkiksi ennen koronaa eräänä talvikautena näimme RedNoseClubin Punaisen viivan, Ryhmäteatterin Farmin ja Peer Gyntin, Takomon Noitavainon ja Kauheat lapset, Kellariteatterin Ensimmäisen maailman viimeiset lapset sekä Kaapelin Turbiinisalissa fyysisen teatterin esityksen Luurankonainen. Käyn välillä teatterissa myös ilman opiskelijoita.
Nykyteatterissa klassikkonäytelmiä ja -romaaneja saatetaan tulkita uudelleen moderneja näyttämöllisiä keinoja, kuten digitaalista kuvaa, hyödyntäen. Nykynäytelmässä voidaan myös käyttää enemmän nykyteatterin keinoja ja esitellä jokin klassikko etäännyttäen yleisöä alkuperäisestä tarinasta. Tällaisia klassikon postmoderneja taustoituksia, jopa jonkinlaisia opetusnäytelmiä, esseitä tai tutkielmia, harrastaa esimerkiksi RedNose Company ja Teatteri Takomo.
Toisaalta tehdään nykyajasta kertovia näytelmiä, joiden rakenne on ehkä löyhä, episodimainen ja sekavakin. Esitys voi kertoa teatterintekijöistä itsestään, jolloin fakta ja fiktio sekoittuvat. Käsikirjoittajina saattaa olla työryhmä tai esityksen käsikirjoitus pohjautua osin näyttelijöiden improvisaatioihin. Lähtökohdalla ja toteutustavalla ei itselleni ole niin suurta merkitystä, mutta kaipaan aina jotain uutta: uusia keinoja, mielenkiintoista kysymyksenasettelua tai aihetta. Uudenlaista, ehkä eri taidemuotoja yhdistelevää, tarinaa.
”Esitys peruttiin. Samalla viikolla alkoi Suomessa poikkeustila.”
Maaliskuussa 2020 meidän piti mennä Valtimon teatterin esitykseen Ilmauinti. Tämä näytelmä kertoo kahdesta englantilaisesta naisesta, jotka suljetaan vankimielisairaalaan 50 vuodeksi. Toinen heistä käyttäytyy kuin mies ja pitää naisista – tämä on syy sulkea ihminen pois normaalien yhteiskunnasta.
Esitys peruttiin. Samalla viikolla alkoi Suomessa poikkeustila. Maksoin yksitellen noin 60 kertaa 11 €:a opiskelijoille takaisin. Kiinnostava esitys jäi näkemättä, samoin kymmenet muut seuraavan puolentoista vuoden ajan. Ihmisille, jotka saavat elantonsa teatterista, korona-aika on voinut olla kaiken loppu, ainakin toistaiseksi. Ihmiset, jotka elävät taiteesta – teatterista, tanssista, musiikista – aika on ollut vähintään masentava, sumea.
Kun vielä kävin teatterissa ahkerasti, aikuiset toivottivat usein: ”Hauskaa teatteri-iltaa!” Mutta harvoin käymme katsomassa näytelmiä, jotta vain viihtyisimme. Sitä paitsi kokeelliset ja monitasoiset nykynäytelmät eivät useinkaan ole kovin hauskoja: musta huumorikin liukuu helposti niin vakavaksi, ettei naurata.
Esityksen jälkeen aikuiset kysyvät yleensä: ”Oliko esitys hyvä?” En aina osaa vastata suoraan, sillä nähty ei välttämättä avaudu heti. Jonkinlaisena taidekasvattajana pyrin katsomaan esityksiä mahdollisimman avoimin silmin ja kuuntelemaan opiskelijoiden ajatuksia ja kokemuksia esityksestä. Etsimme yhdessä merkityksiä, puramme hämmennystä, tunnistamme tilanteita omasta elämästämme, etsimme ehkä ratkaisuja. Saatamme myös pohtia, olisiko tietyssä kohtauksessa voinut nauraa tai miksi joku nauroi: ”Saiko hän nauraa?”
”Olin kuullut joiltain aikuisilta, että esitys on huono ja kliseinen: nämä naisen alistamisen rakenteet on niin nähty.”
Muun muassa Saara Turunen, Milja Sarkola ja Heini Junkkaala ovat näytelmäkirjailijoita, joiden uutuuksia minun on suuri hinku päästä katsomaan. Q-teatteri, Kansallinen, Ryhmis ja Teatteri Takomo ovat tarjonneet viime vuosina kiinnostavinta katsottavaa. Helsingin Kaupunginteatteri on hinnoitellut itsensä pois teatterikasvattajan roolistaan. Sääli – ja väärin!
Eräänä keväänä joskus ennen koronaa kävimme katsomassa Saara Turusen näytelmää Medusan huone. Opiskelijoiden kanssa olin nähnyt myös Turusen näytelmät Puputyttö, Broken Heart Story ja Tavallisuuden aave. Olin kuullut joiltain aikuisilta, että Turusen uusin on huono ja kliseinen: nämä naisen alistamisen rakenteet on niin nähty.
Vähän epävarmoin ajatuksin vein siis nuoria katsomaan tätä esitystä. Mutta esitys oli mielestäni vangitseva: se kuvasi alistamisen rakenteita visuaalisin, auditiivisin ja fyysisenkin teatterin keinoin ja tunnetta, joka syntyy, kun tulee jatkuvasti alistetuksi, kun oma sukupuoli on syy asettua arvosteltavaksi, jopa hyväksi käytettäväksi.
Opiskelijoiden reaktiot olivat kuitenkin yllättävän voimakkaita. Misogynia on heille valitettavan tuttua: useilla heistä oli kokemusta tilanteista, joissa he olivat tunteneet ahdistusta toisen sukupuolen sanoista. Nämä kuluneet valtarakennelmat ovat siis valitettavasti elossa, myös nuorten kokemuksissa. Eräskin opiskelija totesi: ”Pojat saattavat yrittää olla tosi tasa-arvoisia, mutta sitten sanoissaan he saattavat mokata, käyttää vääriä nimityksiä.” Kielemme ja puhetapammekin kannattelevat näitä vääristyneitä asenteita, vaikka emme niin tarkoittaisi. Näytelmällä oli tehtävä: milloinkaan eivät opiskelijat olleet keskustelleet näytelmästä niin kiivaasti ja tosissaan.
”Oliko tässä jokin piilotettu viesti?”
Joskus näytelmä ei aukea vaan jää kiusaamaan. Mitä näimme? Oliko tässä jokin piilotettu viesti? Olisiko pitänyt oivaltaa jotain syvällistä? Tuomas Timosen näytelmä ”Melusta valittanutta puukotettiin” jätti kerran noin sata opiskelijaani hämmentyneeseen tilanteeseen. Niinpä otimme yhteyttä Teatteri Takomoon ja Tuomas tarjoutui tulemaan vierailulle koulullemme. Syntyi mielenkiintoinen keskustelu ja blogikirjoituskin. Lähtökohtana olivat nykyteatterille ehkä tyypilliseen tapaan Timosen omat kokemukset sekä oikea lehtiotsikko. Timonen tarjosi keskeiseksi teemaksi pohdintaa siitä, miksi se, joka kärsii häirinnästä, jopa kiusaamisesta, joutuukin itse arvostelun kohteeksi. Opiskelijoita kuitenkin hämmensi kohtausten irrallisuus ja kokonaisuuden vaikea hahmotettavuus.
Näin tämän näytelmän monta kertaa, ja ehkä päällimmäiseksi jäi mieleen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden teema. Tämänkaltainen universaali ja ihmisyyden ydintä avaava teema koskettaa usein, sillä näytelmää katsoessa ja siitä jälkikäteen keskustellessa voi käsitellä yksinäisyyden kokemusta, joka lienee jokaiselle tuttu, ainakin hetkittäin.
Niin, nykynäytelmä, joista olen erityisen kiinnostunut, tarjoaa paljon tarttumapintaa, joskus vähän liikaakin, paitsi ajan ilmiöihin myös ihmisenä olemiseen – ajasta, iästä ja paikasta riippumatta. Esityksen jälkeen jokaisen kokemus on erilainen, mutta ajatuksia vaihtamalla näytelmästä voi avautua jotain uutta, jotain todellista. Kun esitys alkaa elää ja jättää ihmiseen muistumia, se on ihme.
Maarit “Martza” Nopsanen, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja sekä yksi mediatiimin ohjaava ope