Opintoretki Baltiaan – natsien ja KGB:n ja hieman art nouveaunkin jäljillä
Loka-marraskuun vaihteessa kolmekymmentä Torkkelin ja Kallion lukion opiskelijaa lensi Vilnaan, josta bussi kuljetti ryhmää Liettuassa, Latviassa ja Virossa neljän päivän ajan. Kyse oli Suomen historian kurssiin kuuluvasta kuvataidelukion ja Kallion lukion yhteisestä matkasta Baltiaan oppimaan toisen maailmansodan ja neuvostomiehityksen aikaista historiaa. Mukana olivat molemmista kouluista historianopettajat Tiina Kärkkäinen ja Niina Väntänen.
Retkellä ja Suomen historian kurssilla oli yllättävä yhteys: nimittäin Suomelle oli käydä samoin kuin Baltian maille toisessa maailmansodassa. Jos Neuvostoliitto olisi onnistunut miehittämään etupiiriinsä Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa merkityn Suomen, olisi maassamme edelleen suunnitelmatalouden ja totalitarismin arvet. Suomi ryhtyi talvisotaan, mutta Liettua, Latvia ja Viro eivät kyenneet vastarintaan, kun Neuvostoliitto vaati lupaa sijoittaa maihin joukkojaan. Erityisesti Latviassa ja Liettuassa lopputulos näkyy edelleen selkeästi: autiotaloja ja rappeutuneita julkisivuja, jopa lähellä niiden pääkaupunkien keskustoja.
Natsien hirmutekoja
Vaikka retken teemana oli pitkälti Neuvostoliiton miehitys ja sen jättämät jäljet, ensimmäiseen vierailukohteeseemme, Paneriaihin, liittyi myös Natsi-Saksa. Paneriain juutalaisten joukkomurhan muistomerkki sijaitsee vain kymmenisen kilometriä Liettuan pääkaupungin Vilnan keskustasta. Siellä, missä nyt oli vain rauhallista metsää ja muistomerkkejä, olivat natsit tehneet hirmutekoja toisen maailmansodan aikana.
Toisessa maailmansodassa Baltian maat miehitettiin kolmesti. Ensin tuli Neuvostoliitto, sitten Natsi-Saksa, ja lopulta taas Neuvostoliitto, jonka alaiseksi maat jäivät 1980–90-lukujen vaihteeseen saakka. Niinä kolmena vuotena, kun Liettua oli Saksan vallassa, arviolta yli 90 % Liettuan juutalaista ehdittiin teloittaa. Paneriai oli suurin kansanmurhan näyttämö.
Tuntui absurdilta kävellä aurinkoisessa metsässä ja kuunnella oppaan kertomusta kaikesta pahasta, mitä paikalla oli tapahtunut alle 80 vuotta sitten. Jokainen kuoppa ja kumpare kertoi omaa tarinaansa, eikä epämieluisilta mielikuvilta voinut välttyä.
KGB:n jäljillä
Ehkä mieleenjäävin kokemus oli Riian ja Vilnan KGB-museoiden näkeminen. Ne olivat lähellä keskustaa, molemmat kauniita, tavallisen oloisia, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vanhoja taloja. Molempien talojen kellarissa oli sijainnut vankila. Kauniin ulkokuoren alle kätkeytyi kansalaisten silmiltä piilossa ollut paikka ihmisille, jotka valtio näki vaarallisina. Osa vangeista oli tavallisia rikollisia, mutta suuri osa poliittisia vankeja. Heitä ei ollut tarkoitus pitää kyseisissä paikoissa pitkään. Vangit lähetettiin toisiin vankiloihin, kun heitä oli kuulusteltu riittävästi. Jotkut teloitettiin paikan päällä tappamiseen tarkoitetussa huoneessa. Vankeja kidutettiin, ja ihmisoikeuksia rikottiin monin tavoin räikeästi.
Vilnan KGB-vankila oli Riian vankilaa museomaisempi. Se oli edelleen alkuperäisessä kunnossa, mutta museoesineitä oli esillä ja lähes jokaisessa huoneessa luettavissa seinälle kirjoitettuja kertomuksia vangeista, vanginvartijoista ja vankilan arjesta. Riian vankilassa näin ei ollut, ja kenties siksi se tuntui ahdistavammalta. Se oli juuri sellainen, millaiseksi KGB oli jättänyt sen lähtiessään. Sen kolkoilla käytävillä kävellessä alkoi miettiä, mitä ajatuksia vankien päässä oli liikkunut. Kävelimme samoilla käytävillä, mutta välissämme oli useita vuosikymmeniä.
Varautuminen ydinsotaan
Matkan viimeinen kohde oli kylmän sodan aikainen bunkkeri Latvian maaseudulla Līgatnessa. Bunkkeri oli rakennettu kuntoutuskeskuksen alle, ja sen oli tarkoitus toimia Latvian poliittisen eliitin suojapaikkana mahdollisen ydinsodan syttyessä. Kaikki edelliset kohteet olivat olleet hyvin vakavamielisiä, jopa surullisia, joten yllätyimme oppaan humoristisesta otteesta. Opimme monta asiaa kuten sen, että mistä tahansa sitaatista saa vaikuttavamman, jos väittää, että se on peräisin Leninin suusta. No, ainakin kommunistien mielestä.
Matkakokemuksia
Ohjelmassa oli myös vapaa-aikaa, jolloin opiskelijat ehtivät tutustua hiukan Riikaan ja Vilnaan. Synkästä historiastaan huolimatta ne olivat upeita ja monipuolisia kaupunkeja, joista olisi löytynyt tutkittavaa viikoiksi. Mitä Vilnaan tulee, se ei ollut noussut Riian tapaan jaloilleen neuvostoaikojen jäljiltä, mutta siinä oli silti oma charminsa. Vilnan läpi kulkevan Neris-joen kahtia jakamasta kaupungista löytyi katseltavaa moderneista kerrostaloista 1200-luvun rakennuksiin. Erityisesti mieleemme jäi vanhakaupunki, joka tunnetaan kymmenistä kirkoistaan ja gotiikasta barokkityyliin vaihtelevista rakennuksistaan.
Riika on puolestaan omanlaisensa verrattuna Vilnaan. Vanhana hansakaupunkina siitä huokui eurooppalainen tunnelma. Siinä missä Vilna tuntui hieman kylmältä ja etäiseltä, Riika oli lämmin ja sosiaalinen. Kulkiessamme kaupungilla illalla musiikki ja nauru raikuivat kaduilla. Erityisesti vanhankaupungin alue, jossa meidän hotellimme sijaitsi, oli täynnä pieniä tunnelmallisia mukulakivikujia ja värikkäitä taloja. Katujen varrella sijaitsi myös pieniä tunnelmallisia putiikkeja ja kahviloita. Huomiota herätti myös Riian täysin ilmainen vetonaula, art nouveau
-kaupunginosa!
Kahdessa käyntikohteessamme oppaat sanoivat lähes sanatarkasti saman asian kierroksen lopuksi: toivottavasti historia ei toista itseään. Ja juuri siksi historianopetus on tärkeää, ettemme vain unohda niitä opetuksia, jotka ovat versoneet rikkinäisistä yhteiskuntajärjestelmistä, julmista hallitsijoista ja ihmisten vihasta. On tärkeää muistaa mennyt erityisesti nyt, kun ääriliikkeet ovat taas kasvattamassa suosiotaan.
TEKSTI Emma Hansén ja Kristiina Hämäläinen
KUVAT Tiina Kärkkäinen