Kevään 2019 ylioppilaan puhe
Hyvät juhlavieraat, opettajat, pikkutorkkelit ja ylioppilaat!
En yleensä erityisemmin perusta juhlista, joissa joutuu olemaan huomion keskipisteenä – etenkin jos tuntuu siltä, ettei ole tehnyt mitään erityisesti juhlimisen arvoista. Ylioppilasjuhlissa tätä ongelmaa ei ole: jokainen tänään valmistuva ylioppilas on tehnyt hurjasti töitä valkolakkinsa eteen, ja ylioppilailla perheineen on totisesti syytä juhlaan.
Onnittelut siis vastavalmistuneille ja kiitokset kaikille niille, jotka ovat mahdollistaneet tämän urakan loppuunviemisen. Yksin siihen ei olisi kukaan meistä pystynyt.
Tänään juhlimme tuoreita ylioppilaita, mutta juhlan arvoinen on myös valkolakin edustama perinne: koulutuksen arvostaminen, sivistys. On jännittävä ajatus, että lukionsa päättäneet ovat painaneet ylioppilaslakin päähänsä jo 1800-luvulla.
Itse seison täällä äidinäitini ylioppilaslakki päässä. Otsasta hieman puristava lakki on minulle konkreettinen osoitus siitä, että olen nyt osa erästä sukupolvien ketjua. Kaikilla ei kuitenkaan ole käytettävissään trendikästä vintage-lakkia: tänäkin vuonna valmistuu nuoria, jotka ovat sukunsa ensimmäisiä ylioppilaita.
Koulutuksen tärkeimpiä tavoitteita on mielestäni tasa-arvoisten mahdollisuuksien takaaminen kaikille. Pitkään tämä tavoite näyttikin Suomessa toteutuvan, ja ylioppilaiden osuus ikäluokasta kasvoi tasaisesti vielä 2000-luvun alussa. Aivan viime vuosina tämä osuus on kuitenkin laskenut. Onko meillä syytä huoleen?
Kaikki eivät tietenkään edes halua lukioon, mutta ilman ylioppilastodistusta jäävien joukossa on varmasti paljon niitäkin, jotka joutuvat opiskeluhaaveistaan luopumaan. Tasa-arvoinen koulutus on tärkeä osa suomalaisen yhteiskunnan kivijalkaa – toivottavasti siitä pidetään kiinni!
Lukiolaisten niskaan kasataan usein kohtuuttomasti paineita ja odotuksia. Me täällä Torkkelissa olemme kuitenkin olleet onnekkaita, sillä taiteen tekeminen tuo sopivaa vastapainoa koulutyölle. Matematiikan, historian ja englannin kieliopin lisäksi olen oppinut 16-millisen elokuvakameran käyttöä, grafiikkaa sekä kankaanpainantaa. Suuret kiitokset siitä omistautuneille, ammattitaitoisille ja persoonallisille opettajillemme!
Ennen kaikkea olen kuitenkin oppinut omasta itsestäni: Torkkeli on suvaitsevaisuudessaan ollut turvallinen paikka etsiä itseään ja rakentaa identiteettiään pala palalta, yrityksen ja erehdyksen kautta.
Erityisen kiitollinen olen siitä, miten taitaviin, rohkeisiin ja inspiroiviin ihmisiin olen täällä saanut tutustua. Teehuoneen saastaisella kahvinkeittimellä keitettyjä kahveja hörppiessä on ollut hyvä pohtia elämän suuria kysymyksiä oppituntien välillä ja joskus niiden aikanakin.
Tämän kevään aikana on ollut kiinnostava huomata, miten laajasti puhutteleva aihe ylioppilaskirjoitukset ja valmistuminen ovat. Ylioppilastutkinto on säilynyt suhteellisen samankaltaisena vuosikymmeniä; juuri siksi siinä tapahtuneet muutokset kiinnostavat niin monia. Digitalisaatiosta ja koekysymyksistä on riittänyt juttua niin omien vanhempien, isovanhempien, puolituttujen kuin tuntemattomienkin kanssa.
Moni on myös innostunut jakamaan omia lukiokokemuksiaan. Abivuoden loppu tuntuu monen muistoissa saaneen erityisen kullanhohteen: ei enää koulua, ei vielä asuntolainaa, lapsia, velvollisuuksia tai vastuita. Vapaus tuntuukin olevan näiden lukioajan lopun muistojen kantava voima. Maailma on auki, kaikki on mahdollista!
Monen vuoden puurtaminen saa päätöksensä tänään, tällä lavalla, tämän lakin ja muutaman paperiarkin muodossa. Tähän pisteeseen on johtanut koko koulupolkumme peruskoulusta alkaen: nämä juhlat merkitsevät yhden valmiiksi viitoitetun polun päätepistettä. Seisomme nyt risteyskohdassa; tiet haarautuvat yhä erilaisempiin suuntiin. Pitäisinkö välivuoden, menisinkö töihin, lähtisinkö opiskelemaan vai matkustamaan?
Joudumme jälleen kerran tuon kysymyksistä pelottavimman eteen: Mikä minusta tulee isona? Yhteiskunta ei tarjoa tähän enää yksinkertaista vastausta, mahdollisuudet ovat loputtomat! Valinnanvapaudesta seuraa väistämättä myös valinnanvaikeus. Toivoisinkin, että saisimme kaikki mahdollisuuden punnita vaihtoehtojamme kiireettömästi ja painostuksesta vapaana.
Vaikka valmistummekin tänään lukiosta, ihmisinä olemme kaikkea muuta kuin valmiita. Tahtoisin kuitenkin uskoa, että jokainen meistä on ainakin vähän valmiimpi, vähän viisaampi ja vähän vähemmän eksyksissä kuin silloin, kun aloitimme lukiotaipaleemme.
Jokaisen matka tähän pisteeseen on ollut erilainen, mutta olen äärettömän iloinen saadessani seistä tänään täällä maaliviivalla teidän kanssanne, Torkkelin abiturientit, ylioppilaat! Siispä vielä kerran: onnittelut meille kaikille!
Maija Karakoski, ylioppilas
Kuva: Onni Kallio, mediatiimi