6. luukku: Ylioppilaan puhe

Hyvät kanssaopis-
kelijat, opettajat, juhlavieraat ja rehtori,
haluan toivottaa teidät tervetulleeksi tänään tänne juhlistamaan uusia ylioppilaita. Opiskelijoiden kova työ on saatettu päätökseen ja viimein on aika juhlia.

Mutta palataanpa vielä ensimmäiseen koulupäivään Mäkipellontiellä, jonne koulu oli muuttanut remontin tieltä. Rakennus oli täysin uusi ja tuntematon, osa opiskelijoista ei tuntenut ketään koulustamme, toiset vain muutaman kaverin. Kaikilla meillä oli ensimmäistä kertaa vastuu omista opinnoistamme, joillain jopa vastuu omasta elämästä, sillä he olivat muuttaneet vasta hiljattain omilleen. Siinä kaikessa oli kuitenkin lupaus mahdollisuudesta, lupaus uudesta alusta ja seikkailusta, joka ohjaisi meitä elämässä eteenpäin.

Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta pitää puhe yhteisistä vuosistamme, en epäröinyt pitkään suostua, sillä tiesin, etten jäisi yksin, jos tarvitsisin apua. Jo tutustumispäivänä Helsingin kuvataidelukioon vastaanotto oli heti lämmin ja avoin, ja sellaisena koulun tunnelma on mielestäni pysynytkin.

Jo ensimmäisistä päivistä on jäänyt mieleen ryhmänohjaajani Leena Päivänsalon yllätys 15B:lle. Hän oli leiponut mantelipikkuleipiä, sillä ne ovat hyvää ravintoa oppiville aivoille. Koska väistötiloista puuttui elintärkeä opiskeijoiden kahvihuone, maisteri Skytän ruotsinluokasta tuli lopulta välituntisin meidän kofeiiniriippuvaisten keidas. Tämä DJ Makena tunnettu maisterimme piti myös huolta, että jokainen oppitunti lähti liikkeelle hyvällä ja reippaalla mielellä: päivästä voi tulla vain hyvä, jos sen aloittaa
pienellä aamudiskolla!

Monelle ovat erityisesti jääneet mieleen myös ensimmäiset matematiikan ja fysiikan tunnit ja erityisesti kaikki se apu ja tuki, jota saimme jo heti alusta lähtien. Haluan kiittää erityisesti Matti Sallista ja Matti Kuosmasta. Kun pienelle lukiolaiselle tuli huoli tai ongelma, olivat he aina valmiita auttamaan ja jopa jäämään tuntien jälkeen, jotta saisimme varmasti tarvitsemamme avun. Tästä jäi elämään lause “Periksi ei anneta”. Muissakin aineissa saimme paljon kannustusta ja tukea, ja siitä iso kiitos kaikille opettajille.

Matkan varrella on toki ollut myös vaikeuksia. Ensimmäinen koeviikko oli kuin isku vyön alle monille, mutta hyvin siitäkin silti lopulta selvittiin. Hankaluuksia aiheuttivat seuraavien jaksojen ajan siirtymät Pengerkadun taidetalon ja Mäkipellontien pääkoulun välillä. Pakkanen, lumi ja VR aiheuttivat paljon harmia opiskelijoille ja opettajille. Silloin tarvittiin myös ymmärrystä ja tukea kotijoukoilta. Kiitos siitä teille.

Pidemmän päälle tällainen kulkeminen edestakaisin käy raskaaksi ja lisää väsymystä kenessä tahansa. Silti muistan, kuinka moni meistä alkoi kukoistaa talven ja kevään synkimpinä aikoina. Ihmiset olivat jo alkaneet tutustua toisiinsa ja elämään oli kehittymässä uusi rytmi. Löytyi vapaus olla oma itsensä, löytyi uusia vahvuuksia ja menestystä aiemmin pimentoon jääneissä oppiaineissa. Monien taiteellinen tyyli ja toteutustapa kehittyi ja toisten vahvistui omassa muodossaan. Siinä onkin Torkkelin kauneus, sillä tällä erilaisten ihmisten kedolla ei voi koskaan tietää, mistä seuraava verso puhkeaa kukkaan. Inspiroiva ja tukea antava ilmapiiri antaa mahdollisuuden arimmillekin toteuttaa itseään ja osoittaa taitonsa ilman turhan suurta
huolta tulevasta tai muiden mielipiteistä.

Vaikka välillä viihdymme itseksemme piirrellen, meistä löytyy myös kykyä yhteistyöhön ja innostumiseen. Jokainen vanhojen tansseissa mukana ollut voi taputtaa itseään selkään ja muistaa, että yksikään toinen koulu ei rokannut “Jailhouse rockia” yhtä hyvin. Meille ei taidossa tai heittäytymisessä vetänyt vertoja kukaan, ei harjoituksissa
eikä jäähallilla. Muistan edelleen muiden koulujen opettajien äänet, jotka kehottivat opiskelijoitaan vetämään tunteella niin kuin torkkeli.

Torkkelissa tärkein asia ovatkin ihmiset, ja perinteiset yhteiset juhlat muiden taidelukioiden eli Kallion lukion ja Sibeliuslukion kanssa olisivat tuntunut tyhjiltä ilman meitä – kolmatta suurta. Koulumme omilla risteilyillä oli vahva tunne yhteenkuuluvuudesta, ja parhaat yhteiset muistot vapaa-ajalta liittyvätkin usein näihin tapahtumiin. Haluan kiittää risteilyjen järjestäjänä kaikkia mukana olleita ja kaikkia, jotka auttoivat niiden toteuttamisessa.

Kakkosvuoden lopussa lopun ajat jo häämöttivät horisontissa, mutta meillä oli vielä aikaa nauttia tästä erityisestä ajasta elämässämme. Monilla elämä oli jo muuttunut huomattavasti, oli tullut uusi ystäväpiiri, uusia näkemyksiä ja elämäntapoja, jopa oivalluksia itsestä ja toisista. Toisten muutos näkyi ideologisissa ja eettisissä
valinnoissa, kuten kasvisyönnissä tai yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa, toisten ulkonäkö muuttui radikaalisti, jotkut käsittelivät vaikeita aiheita taiteen keinoilla. Kaikki tämä oli koulussamme hyväksyttyä ja jopa kannustettavaa.

Vaikka lukio on varmasti ollut raskas taival, se on monille antanut jotain, mitä ei välttämättä muualla olisi voitu autenttisesti antaa. Sinä, tuore ylioppilas, tiedät, mitä tarkoitan. Tämä on sinun kokemuksesi, sinun matkasi, sinun tarinasi. Nämä kolme ja puoli vuotta ovat ohjanneet ja muokanneet sinusta sen ihmisen, joka on tänään täällä. Se ihminen on kaunis, omalla erikoisella tavallaan – ja nyt valmis jatkamaan seuraavaan elämänvaiheeseen.

Uskon, että täältä mukaan tarttuneilla tiedoilla ja taidoilla sekä ystävillä on hyvä jatkaa eteenpäin. Jokaisella on unelmia, ja lähtiessänne täältä teillä on reppu täynnä taitoa
toteuttaa ne, mutta myös ystäviä tukemassa teitä. Tämä aika on saavuttanut loppunsa, mutta uuden oven auetessa on Torkkelissa saatu lupaus ja mahdollisuus mukana uuden seikkailun alussa. Me lähdemme ajallamme Torkkelista, mutta Torkkeli ei lähde meistä koskaan. Haluan kiittää teitä tästä ajasta ja toivottaa menestystä. Taiteellisille sieluille ei edes taivas ole rajana.

Gitta Lindqvist, ylioppilas

KUVAT mediatiimiläiset Hanna Leskinen ja Valtteri Hiltunen