5. luukku: Ylioppilaan puhe
Hyvät ylioppilaat, arvoisa juhlaväki.
Torkkelin yhteishenki on sen kokeneille jo sen verran selvää, ettei minulla ole tarvetta vakuutella sen laadusta muistelemalla jokaista hauskaa tempausta lukiovuosien varrelta. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että nimenomaan Torkkelin hyväksi kehuttu ilmapiiri sai minut alun perin pyrkimään tänne. En tullut pettymään. Haluankin heti alkuun kiittää lukiotovereitani siitä, että täällä kaikilla on ollut mahdollisuus olla oma itsensä ja antaa sen näkyä.
Seuraavaksi haluaisin meidän pohtivan kysymystä, jonka me vastavalmistuneet tulemme kohtaamaan lähiaikoina melko varmasti jopa lähes kyllästymiseen asti. Kysymys kuuluu: ”Mitä seuraavaksi?” Hyvä kysymys, jota ei mielestäni tulisi varata vain tuoreille ylioppilaille. Suunta tuskin haparoi ja muuttuu vain tässä vaiheessa elämäänsä olevilla nuorilla. Kun kuitenkin miettii tapoja ja tilanteita, joissa kysymys useimmiten esitetään, liittyy siihen paljon muutakin kuin vain kohteliaisuussäännöt ja tervettä uteliaisuutta.
Hyvää kysymyksessä on sen kannustavuus katsoa eteenpäin, miettiä tulevaisuutta. Vaikka olemmekin nyt kovin ylioppineita, ei itsemme kehittämisen tulisi loppua tähän. Torkkeli on yleissivistävänä oppilaitoksena tehnyt osuutensa elämässämme ja meidän tapauksessamme myös avartanut kuvataiteiden erityisosaamista ja -tietämystämme. Kiitokset tästä osaavalle ja oppilaiden menestyksestä ja hyvinvoinnista oikeasti välittävälle opettajakunnalle, oppilaanohjaajille, rehtorille ja muulle koulun henkilökunnalle. Nyt voimme hyvät eväät saaneina lähteä vaalimaan kykyjämme juuri niiden asioiden parissa, jotka ovat itsellemme tärkeitä.
Kysymys ”Mitä seuraavaksi?” pakottaa katsomaan tulevaisuuteen valitettavasti myös hieman toisella tavalla. Usein se esitetään meille nimenomaan jatko-opiskelupaikkaa utelevana. Tavasta käy ilmi, että suotuisimpana pidettäisiin vastausta, josta selviää sekä seuraava pyrkimiskohde että -ajankohta. Vaikuttaa siltä, että mahdollisimman sutjakkaasti etenemistä pidetään tärkeämpänä kuin sen aloittamista nuorelle itselleen oikealta tuntuvalla tavalla. Tästä heijastuu yhteiskunnan tehokkuusajattelumalli, jossa yksilön tarpeet ja inhimillisyys ovat toissijaisia. Piste, jossa yhteiskunnan ymmärrys yksilön epävarmuutta ja itsensä etsimistä kohtaan lakkaa, on luettavissa jo peruskoulun jälkeen rivien välistä. Mahdollisuus pitkittää lukio-opintoja esimerkiksi kolmeen ja puoleen taikka neljään vuoteen pyritään jo lukion alussa osoittamaan vähän nihkeästi suotavaksi vaihtoehdoksi.
Me tänään lakitetut voimme olla ylpeitä siitä, että olemme pitäneet päämme pidennetyn lukiosuunnitelman suhteen. Itsellenikään lukion alussa tulevaisuudensuunnitelmat eivät olleet vielä selvillä, eikä siinä vaiheessa elämäänsä olevalta nuorelta voi sitä vaatiakaan. Tavoitteeni selkiytyivät vasta ensimmäisen lukuvuoden loppupuolella, ja tällöin huomasin, että seuraava pyrkimiskohde olisi ollut parempi tietää jo tehdessäni ensimmäisiä kurssivalintoja. Ovia ei ollut tietenkään vielä lopullisesti suljettu, mutta kolmen vuoden suoritus alkoi kuulostaa jo ajatuksen tasolla uuvuttavalta.
Hyväksyttäviä syitä suunnitelman pitkittämiseen on monia. Toinen saattaa olla menettänyt läheisen ja toinen voi olla antautunut vaativalle harrastukselle, joka voi jopa avartaa tulevaisuuden uravalintoja. Kun yhteiskuntaa pyörittävillä tahoilla ei ole varaa nähdä jokaista kansalaista yksilönä, meidän on itse ymmärrettävä inhimillisyytemme. Olisi kaikkien kannalta parasta, jos kukin uskaltaisi astua omalle polulleen itselleen mielekäästi. Epävarmuuden ei tarvitse olla este erilaisten polkujen kokeilemiselle. Kaikkea ei voi aina kovin realistisesti ennakoida ilman käytännön kokemusta. Emmehän me ennen Torkkeliinkaan astumista tarkalleen tienneet, mitä olisi luvassa.
Tulimme taidelaitokseen, joka on rohkaissut muuttamaan taiteen avulla maailmaa. Yhtenä viime aikojen esimerkeistä koulumme oppilaiden vaikuttavasta käden jäljestä tulee mieleen “Metsä potenssiin 2” -näyttely ympäristöongelmakritiikkisine sävyineen. Taiteen keinoin voidaan myös vaikuttaa asioihin, joihin ei puheilla vielä uskalleta koskea. Taiteella voi tehdä hyvääkin. Myös maailmaa kokonaisuudessaan pohdittaessa voidaan kysyä: “Mitä seuraavaksi?” ja siihen me voimme vaikuttaa. Moni tuntee itsensä kovin pieneksi pohtiessaan maailman ongelmia, mutta kenenkään ei tarvitsekaan pelastaa sitä yksin. Olisihan kohtuutonta odottaa vain yhden meistä nousevan vapahtajaksi. Voisimme yhdessä taiteen avulla löytää universaalin, kulttuureja yhdistävän ja suvaitsevaisuutta kasvattavan kielen.
Saamme kiittää taidetta myös kansallisidentiteetistämme. Joutsen ilmeni suomalaisuuden symbolina jo 1900-luvun alussa. Eino Leino, Sibelius ja Gallen-Kallela olivat kaikki rakentamassa suomalaisuuden kuvaa valkolinnun inspiroimana. Suomalaisuudesta ja sunnuntaina juhlittavasta itsenäisyyspäivästämme saamme näiden mestareiden lisäksi kiittää myös isovanhempiammme.
Vanhempiamme, huoltajiamme ja läheisiämme haluamme kiittää siitä, mitä Suomi ja suomalaisuus tänä päivänä ovat ja kaikesta henkisestä tuesta ja valmennuksesta elämää varten. Te olette auttaneet meitä pääsemään pisteeseen, jossa tulevaisuutemme on todellakin omissa käsissämme. Tähänastisen elämän ei tarvitse määrittää ketään, eikä kellään ole samanlaista valtaa elämään kuin ihmisellä itsellään. Osoitimme tätä valtaa itsellemme jo pyrkiessä Torkkeliin. Muistakaamme sen voima nyt myös maailmalla. Onnea uusille ylioppilaille!
Siri Pitkänen, ylioppilas