Wanhan puhe

Veronika Koskinen piti wanhan puheen torstaina 13.2. opiskelijoiden vanhemmille järjestetyssä tanssinäytöksessä Alppilan lukion juhlasalissa.

Siitä on jo reilu puolitoista vuotta, kahdeksan koeviikkoa ja lukuisia pänttäämisen ja epätoivon täyttämiä hetkiä, kun ensimmäisen kerran tallustimme ylös Torkkelinmäkeä kuin mitkäkin viattomat ekaluokkalaiset konsanaan edessämme tuiki tuntematon opinahjo, osa aivan yksinään, osa kaverin tai puolitutun kanssa. Päivä oli täynnä toiveikasta jännitystä ja helpotuksen huokaisuja: valintapisteiden laskenta oli sittenkin suoritettu oikein, käytävät eivät ole yhtä eksyttäviä kuin niitä päivisin asuttavien taiteilijasielujen oikukkaat mielet, enkä minä en ole ainut, jolle tämä kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä.

Ajan mittaan Torkkelin arjesta tuli myös meidän arkeamme ja saimme tutustua muihin samanhenkisiin ja yllättävän älykkäisiin torkkeleihin. Opimme, miten hyödyntää omaa lahjakkuuttamme, kuka opettaja tulee ajoissa tunnille, ketä saa hetken odottaa ja kuinka kauan kestää juosta venyneen tunnin jälkeen Pengerkadun Taidetalolta pääkoululle tusina taideteosta kainalossa.

Viime kuukaudet ovat kuluneet suunnilleen samanlaisissa merkeissä, kuin olemme saaneet täällä tänään jo todistaa. Aikaisemmin joskus kesällä sitä saattoi havahtua: ”Niin, eikös meillä ole jotkut pippalot tiedossa?” Siitä sitten alkoi naisväen iänikuinen hössötys hepenistä ja tanssipareista ynnä muusta asiaan läheisesti liittyvästä. Selvemmin tulevaan kuitenkin havahduttiin joulukuussa, kun meille ilmoitettiin liudasta erilaisia paritansseja, jotka tulisi ennen pitkään taitaa leikiten mahdollisesti jopa usean senttimetrin korot kantapään jatkeena. Sen jälkeen tuo edellä mainittu Torkkelin arki olikin yhtäkkiä pumpattu täyteen erilaisia askelkuvioita, tiedotuksia yhteisharjoituksista ja ainaista päässä soivaa orkesterimusiikkia.

Tänään on kuitenkin tapahtunut jotain hyvin merkittävää. Abiturientit (rauha heidän sieluilleen) on lastattu isoihin rekkoihin ja lähetetty kohti suurta ja tuntematonta mukanaan pari paketillista karamelleja matkaevääksi. Mitä tämä oikein tarkoittaa meidän kakkosten kannalta?

Tänään meidän käskijämme, meidän roolimallimme, meidän suunnannäyttäjämme ovat lähteneet Torkkelista. Me emme kuitenkaan ole lähteneet mukana vaan jääneet tänne katselemaan heidän kirjavien rekkojensa periä. Se tarkoittaa sitä, että meillä on edessämme vielä yksi vuosi Torkkelin ainutlaatuista opiskelijaelämää. Eikä ihan mikään tavallinen vuosi, nimittäin: tänä päivänä, tässä salissa, näiden todistajien läsnä ollessa me, Torkkelin toisen vuosikurssin opiskelijat, astumme kuvitteellisen askeleen loisteliaalle vallan korokkeelle, sillä tänä päivänä me julistamme itsemme Helsingin kuvataidelukion vanhoiksi.

Tämä tuleva vuosi tulkoon olemaan meidän valtakautemme, jonka aikana me tungemme lukujärjestykset täyteen käymättä jääneitä kuvataidekursseja, teemme selvää muutamista ylioppilaskirjoituksista ja näytämme koko Torkkelinmäelle, mistä vuoden 2012 vuosikurssi on tehty.

Kiitos kaikille opettajille, vanhemmille, sukulaisille ja kuokkavieraille siitä, että olette eksyneet tänne Alppilan lukioon juuri tänä iltana. Se, että te olette katsomassa meidän tätä päivää varten harjoiteltuja tansseja, merkitsee meille todella paljon. Kiitos myös kaikille muiden vuosikurssien oppilaille ja muualta tulleille tanssipareille siitä, että olette pelastaneet pulaan jääneitä neitokaisia mittaamattoman arvokkaalla avuliaisuudellanne pahan paripulan kynsistä.

Ennen kaikkea kiitos kaikille kanssavanhoille, joiden mukana minäkin olen tähän pisteeseen itseni sotinut ja joiden kanssa me tulemme heiluttamaan Torkkelin armotonta, mutta, ah, niin torkkelimaisen taiteellista rautanyrkkiä. Kiitos!

Veronika Koskinen, wanha

KUVA Katja Särkkä