Alumnit palasivat Torkkeliin 1/2

Tammikuisena avoimien ovien päivänä abiturientti Usva Salonen ja minä haastattelimme koulussa vierailevia alumneja ja kyselimme, mitä he nykyään puuhaavat ja mitä kuvataidelukio on merkinnyt heille. Tässä Maaritin kirjoittamassa ensimmäisessä jutussa kuullaan entisten torkkelilaisten ja yhden entisen opettajankin ajatuksia urapoluista ja tietenkin Torkkelista.

Pengerkadun Taidetalon aamu valkenee hiljalleen, ja vähitellen tähän kauniiseen jugendtaloon alkaa saapua vierailijoita. Kolme tutusti hymyilevää vierasta tulee haastattelupöytäni läheisyyteen. Paljastuu, että he ovat tulleet käymään vanhassa opinahjossaan sen kunniaksi, että heidän lukion aloituksestaan on aikaa kymmenen vuotta. Sonja Mäkinen, Malla Tavaststjerna ja Satu Leppäkoski työskentelevät aivan eri aloilla, mutta heidän Torkkelissa alkanut ystävyytensä on säilynyt, vaikka he asuvatkin kohta kaikki jopa eri maissa.

Sonja yllättää: “Asun Unkarissa. Minulla on siellä hevostila, jossa järjestetään turisteille ratsastusretkiä.” Hän suoritti Ypäjällä hevostalouden ammattitutkinnon ja jäikin Unkarissa suoritetun työharjoittelun jälkeen pysyvästi Balaton-järven seudulle.

Myöskään Mallan ammatti ei Torkkelin eteville opoillekaan tule luultavasti ensimmäisenä mieleen: Malla on puhevammaisten tulkki. Hän on valmistunut DiaKin ammattikorkeakoulusta ja toimii ohjaajana erityiskoulussa sekä antaa kommunikaatio-opetusta eri perheissä. Hän on tosin muuttamassa Sveitsiin, jolloin nykyiset työkuviot katkeavat kieliopintojen takia. Haaveena hänellä on pysyä omalla alallaan ja opiskella erityisopettajaksi.

Satu on kulkenut ehkä ystäviään tyypillisemmin torkkelilaisen polkua opiskellessaan rakennusarkkitehdiksi. Innostuksensa nykyiseen ammattiin hän saikin juuri lukiostamme. Kuitenkin kaikki kolme vakuuttavat, että kuvataidelukio on vaikuttanut heidän uravalintoihinsa: he ovat uskaltaneet tehdä omia valintoja. “Itsevarmuus on lisääntynyt, kun on saanut kokeilla kuvataidetunneilla omia ideoita, kuitenkin niin, että on koko ajan myös kannustettu ja autettu”, Sonja kiittää saamaansa opetusta.

Entä miltä Torkkeli näyttää nyt? Malla kertoo hieman huvittuneesti, että pääkoulun vessan seinillä on samanlaisia “draamoja ja avautumisia” kuin omana kouluaikanaankin. Sinne oli kynäilty myös kannustusta: “Kannattaa ottaa päikkärit.” Hienoja taideteoksiakin oli.

Sonja tunnisti koulurakennusta lähestyessään, ketkä kadulla kulkijoista olivat torkkeleita: “Heistä huokuu tämä koulu.” Satu puolestaan huomasi yrittävänsä koulun pihalle tuttua reittiä pikkuportista. Nyt portti oli vain lukossa. Malla toteaa vielä: “On ilo palata tänne.”

Saana Lopes sekä Sonja, Satu ja Malla



Haastattelupöytä sijaitsee valomaalauspajan ja grafiikan luokan välissä. Huomaan tuttuja piirteitä eräässä vierailijassa, joka tarkastelee seinälle kiinnitettyjä vedoksia. Kyllä, hän on vuosina 1999–2002 Torkkelissa opiskellut Saana Lopes, jonka lapsi on nyt pyrkimässä äitinsä opinahjoon.

“Kuvataidelukio on ollut minulle hyvin merkityksellinen”, Saana toteaa heti aluksi. Hänen perheensä oli muuttanut pois Helsingistä paikkakunnalle, jossa Saana ei viihtynyt ja jonne hän ei sopeutunut. “Jo lapsena tiesin haluavani takaisin Helsinkiin ja taidelukioon.” Niinpä hän 16-vuotiaana tuli Torkkeliin ja tunsi, että on nyt samanhenkisten seurassa.

Saana opiskeli taidekonservaattoriksi nykyisessä Metropoliassa: “Taidekonservoinnissa yhdistyvät taidehistoria, taide ja esimerkiksi kemia. Se on poikkitieteellinen ala. Siinä pääsee tekemään myös käsillä, mikä on minulle tärkeää.” Hän tekee konservointia free lancerinä, viime aikoina lähinnä Emma-museossa. Konservaattoreiden työtilanne ei ole kuitenkaan kovin hyvä, joten hänellä on myös muita töitä. Lisäksi hän opiskelee Turun ammattikorkeakoulussa taide- ja kulttuurialan johtamista. “Ajoin monta vuotta metroakin”, hän sanoo yllättäen. Torkkeleiden luovuudella ei työtehtävienkään kirjossa ole rajoja.

Saanan mielestä on tärkeää valita ala, joka kiinnostaa itseään. “On hyvä miettiä myös, onko alalla tarjolla riittävästi töitä”, hän kuitenkin lisää.

Pääkoululla Saana huomasi, että penkkarijulisteet ovat edelleen yhtä hienoja kuin hänen kouluaikoinaan eli “kaupungin hienoimmat”. “On myös liikuttavaa huomata, että porukka on edelleen hyvällä tavalla taideopiskelijoiden näköistä.”

Aamun ensimmäinen avoimissa ovissa tapaamani tuttu vierailija ei ollutkaan ihan alumni vaan koulumme entinen valokuvan opettaja Alli Ikonen. Hän kertoi työskentelevänsä nykyään Muurlan opiston rehtorina ja olevansa innoissaan nykyisestä pestistään, jossa saa suunnitella erilaisia taiteen ja muidenkin alojen opintoja, vaikka hän ei enää itse opetakaan. Alli kuvailee uutta työympäristöön idylliseksi: “Opisto sijaitsee pienessä kylässä järven läheisyydessa, ja sen rakennukset ovat vanhoja, osin 1700-luvulla rakennettuja.”

Nykyiseen rehtorin työhön ovat valmistaneet moninaiset opinnot, kuten TaiKin taidekasvatuksen maisteriopinnot, mutta myös kunnioitettavat 14 vuotta Stadin ammattiopiston valokuvan opettajana.

Torkkelissa Alli ehti olla mukana monissa yhteistyökuvioissa. Erityisen mieleenpainuva oli matka Kiovaan: “Torkkelin seurue oli jäädä Pietarin asemalle ilman viisumeita.” Nykyinen Ukrainan tilanne koskettaa erityisellä tavalla, kun on itse käynyt kiovalaisissa kouluissa ja tavannut paikallisia ihmisiä.

Torkkelissa opiskelua Alli pitää mahdollisuutena löytää oman tiensä: “Se on paikka, jossa saa myös epäonnistua.” Mielellään hän itsekin palaisi Torkkeliin – opiskelijaksi.



TEKSTI Maarit Nopsanen, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja
KUVAT Mediatiimin valomaalausstudio ja Laura Oja (1. kuva)