Torkkelin jälkeen

–>

En olisi heti arvannut lukiossa, että kymmenen vuotta myöhemmin olisin – ainakin kaivaussesongin aikaan – oikeasti arkeologin hommissa. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2003, ja seuraavana vuonna muutin Ruotsiin opiskelemaan ensin historiaa ja sitten arkeologiaa. Muutamat kesät menivät ihan “tavallisissa” kesätöissä, ravintoloissa, kaupoissa ja konttorissa, mutta pikkuhiljaa pääsin omalle alalle erilaisten vapaaehtoisprojektien kautta.

Kaivajan homma on hikistä puuhaa, kun töitä tehdään lämpötilojen kohoamisista huolimatta. Opin pian, että hiekkaa on satoja eri harmaan ja ruskean sävyjä ja että esiin kaivettu keramiikanpalanen pistetään ensin vain sinne ämpäriin tai pussiin. Työ jatkuu, ja vasta iltapäivällä pääsee tarkemmin putsaamaan ja tarkastelemaan, mitä koko tiimi löysi päivän aikana.
Ensimmäisten kaivauskokemusten aikana ei päässyt paljon piirtelemään, mutta onneksi parina viimeisenä vuotena on nekin (kröhöm, Torkkelista saadut) taidot olleet tarpeen. Osa kaivetuista esineistä piirretään julkaisua varten – ensin lyijykynällä ja sitten tussilla viimeistellen. Ensimmäisellä kerralla näytettiin, miten mitataan rosoista ruukunpalasen pintaa ja miten se sitten piirretään millimetripaperille. Huomasin kuitenkin käytännössä, että ensimmäisten mittausten jälkeen voi varovaisesti siirtyä piirtämään vapaalla kädellä ja tuloksesta tuli ainakin yhtä hyvä. Ja näin piirtäminen sujui paljon nopeammin! 

Valmistelen tällä hetkellä eräiltä italialaisilta kaivauksilta löytyneitä terrakottalamppuja tulevaa julkaisua varten. Koska lamput ovat erään museon varastossa Italiassa, on turvauduttava piirustuksiin ja valokuviin. Valokuvien huono puoli on se, että niissä pienet yksityiskohdat eivät välttämättä tule tarpeeksi hyvin esiin. Siinä vaiheessa pitää kääntyä piirustuksen puoleen ja tutkia, minkälaisia koristeluja lamppuun oli muutama tuhat vuotta sitten tehty. Näitä sitten verrataan muualta löytyneisiin lamppuihin. 

Kuulostaa varmaan tylsältä (myönnetään), mutta näinkin pienistä esineistä voi saada tietoa muun muassa eri valmistajien tuotteiden levinneisyydestä, kauppakontakteista, valmistusmetodeista ja aikansa “muodista”. Ehkä ennen kaikkea pystytään ajoittamaan muutamasta kivenmurikasta koostuva muuri tai vaikka kokonainen rakennus. Ja ehkä näistä saadaan tietoa tietyn alueen asutuksesta, sen laajuudesta eri aikoina ja siitä, minkälaista porukkaa paikalla asui. 

Torkkelista sain mukaani siis todella hyödyllisiä kuvataiteisiin liittyviä taitoja, mutta iso kiitos kuuluu myös ruotsin, enkun, saksan ja espanjan opettajille. Kaikkia näitä kieliä ja vähän muitakin olen päässyt käyttämään opiskelun ja työskentelyn parissa. Saksan kielioppi tuntui aikoinaan aika tuskalliselta, mutta kylläpä olen nyt onnellinen, että jaksoin puurtaa loppuun saakka. En olisi osannut arvatakaan, että saksalaiset ovat niin kovia kirjoittamaan arkeologiasta! 

Kaivaukset ovat usein myös varsinaisia kielikylpyjä: viime kesänä tuli puhuttua englantia, ruotsia, norjaa ja italiaa päivittäin. Ja valtavan iso kiitos tietysti myös hissanmaikoille. Oli aikoinaan ihanaa päästä hengähtämään lempiaineen huomaan keskellä pitkää koulupäivää. 

Loppukevennykseksi kuva Italiasta vuodelta 2010, kävelymatkalta kaivauspaikalle juuri auringonnousun jälkeen.


Näiden kaivausten lähellä kohoaa Monte Vulture, sammunut tulivuori. Joskus kotiin palatessa tuli katseltua, kuinka se hipoo pilviä, ja mietittyä, oliko se aikoinaan yhtä vaikuttava näky antiikin roomalaisille, jotka saivat katsella sitä päivittäin.
                                                                    > Helena, entinen torkkelilainen

Comments are closed.