Amos Rexin näyttely muistuttaa hetkistä, jotka meillä on

Kävin hiljattain katsomassa Amos Rexissä näyttelyn nimeltä “Hiljainen paraati”, jonka on luonut belgialainen taiteilija Hans Op de Beeck. Näyttely on yksi iso huone, tai oikeastaan kokonainen puisto, joka sisältää 25 erilaista veistoksellista teosta vuosilta 2015–2022. Jokainen veistos oli spraymaalattu vaaleanharmaaksi, ja näin teokset sitoutuivat yhteen. Kun astuin näyttelytilaan, tila oli hyvin rauhallisen tuntuinen ja ihmiset kävelivät vapaasti veistosten ympärillä. Teokset eivät olleet tietyssä järjestyksessä, vaan ne olivat ympäri tilaa. Jokaisella teoksella oli kuitenkin oma paikka, ja jotkut teokset oli asetettu esimerkiksi vedellä täytetyn alustan päälle. 

Teokset kuvasivat ihmisiä, jotka kaikki olivat erilaisissa ympäristöissä, tietyssä elämänvaiheessa. Sen lisäksi jotkin veistokset esittivät pieniä ja suuria esineitä sekä ruokia, rakennuksia, eläimiä ja luontoa. Tila oli muuten hämärä, mutta veistokset olivat valaistuna ylhäältä kirkkailla parrasvaloilla. Taiteilija oli myös tehnyt näyttelyä varten äänimaailman, ja sen yleinen tunnelma olikin rauhallinen ja lempeä. Tästä huolimatta ainakin yhdessä kulmassa kuulin hieman pelottavia ääniä, jotka kuulostivat siltä, että ihmiset kuiskailisivat korvani vieressä. Nämä äänet loivat tilasta yhtäkkiä ahdistavan ja tunnelma muuttui rauhallisesta levottomaksi.

Hans Op de Beeckin veistoksia katsellessa minulle heräsi monia kysymyksiä ja tunteita. Samaan aikaan veistokset kuvasivat normaalia elettyä elämää, mutta toisaalta joissain veistoksissa esimerkiksi kakkupala oli oikean pianon kokoinen ja mustaherukat luonnottoman suuria. Mittasuhteiden muuttuminen teki veistoksista unenomaisia, sillä unissa kaikki on mahdollista. Ihmisveistosten ilmeet olivat melko neutraaleja ja lähes kaikkien silmät olivat kiinni.  Ensin yhdistin suljetut silmät uniteemaan, mutta hetken kiertelyn jälkeen minulle selvisi, että näyttelyllä ja sen jokaisella veistoksella olikin jokin isompi sanoma: näyttely kuvasti elämän ja kuoleman rajaa. 

Kun tutkin veistoksia uudestaan, suurimmassa teoksessa, karusellissa, seisoi monia vaatteisiin puettuja luurankoja, jotka ovat selviä kuoleman symboleja. Tämän lisäksi esimerkiksi yhdessä veistoksessa kauriin pää oli käännähtänyt luonnottomaan asentoon. Lempiteoksessani mustavetisen lammen pintaan heijastui peilikuva unessa lipuvasta lautasta, jolla lepäsi tyttö. Kun katsoin tarkemmin, näin, että tytön yöpöydällä oli kasa pillereitä ja vesilasi. Veistos oli kulmauksessa, jossa kuului kuiskauksia, ja kaunis levollinen lummetyttö vaihtui mielessäni kuolleeksi ja surulliseksi tytöksi, joka lipui elämän toiselle puolelle. 

Mielestäni näyttely kuvasti elämän hetkellisyyttä ja sitä, miten meidän jokaisen pitäisi nauttia niistä hetkistä, joita meillä on. Näyttelyssä monessa teoksessa toistui elämässä nautittavien hyvien ruokien ja juomien teema: esimerkiksi kakkupalat, hedelmät, marjat ja viini olivat näkyvillä monessa eri veistoksessa. Nautittavat hetket voivat kuitenkin loppua lyhyeen, ja näyttelystä sainkin mielikuvan, että nämä olivat veistosten hahmojen viimeiset hetket.   

Jäin pohtimaan sitä, miten ilmeikkäitä veistoksen hahmot olivat, vaikka heillä oli silmät kiinni. Veistokset eivät tehneet tarkoituksella ilmeitä kasvoilleen vaan olivat hyvin luonnollisen näköisiä, silti täynnä tunnetta. Tarkastellessani jokaista teosta pitkään näin vain parissa teoksessa auki olevat silmät. Tarkoitus ei siis ollut tehdä kaikista hahmoista sellaisia, joilla silmät ovat kiinni. En kuitenkaan ymmärtänyt avonaisten silmien merkitystä täysin. Eräs veistos kuvasi nuorta paria, joista välittyi yksipuolinen rakkaus. Voisivatko silmät olla auki rakkauden vuoksi? 

Näyttelystä päällimmäiseksi ajatukseksi kuitenkin jäi se, miten upeita teokset olivat ja kuinka tarkasti ne oli toteutettu. Sormien ja varpaiden uurteet, ripset ja vaatteiden yksityiskohdat olivat niin aidon näköisiä, että kuvittelin hahmojen olevan oikeita ihmisiä spraymaalattuna. Ystäväni istui sohvalle, joka oli tehty samalla tekniikalla kuin teokset, ja luuli sohvan olevan oikea ja tällöin myös pehmeä. Istuessamme sohvalle tajusimme, että sohva oli kova kuin kivi ja kaikki sohvan uurteet ja yksityiskohdat olikin veistetty massaan. Työn määrä on ollut mieletön, mutta sen tuottama tulos sen arvoinen. Arvostan ihmisiä, jotka jaksavat tehdä töitä asioiden eteen, sillä silloin myös työn tulos on yleensä loistava. Näyttely oli mahtava kokemus, josta sain paljon inspiraatiota ja motivaatiota omien töiden toteuttamiseen.  

TEKSTI Veera Vertainen
KUVAT Ida Ravelin