Kiinasta takaisin Torkkeliin – Loviisan jännittävä polku toiveammattiin

Historiikkikurssilla laadittujen juttujen sarja jatkuu. Koulussamme on tällä hetkellä peräti neljä opettajaa, jotka ovat itse opiskelleet Torkkelissa. Kolme heistä on aloittanut lukiotaipaleensa kuvataidelukioajan alkuaikoina 1980-luvulla. Tässä haastattelujutussa Loviisa Kangas kertoo polustaan valokuvauksenopettajaksi sekä pohtii oman alansa opetuksen nykytilaa. Tämä versio on erikoiseditio: lukijat pääsevät kurkistamaan Loviisan taustaan yksityiskohtaisemmin kuin tulevassa Torkkelin 100-vuotisjuhlajulkaisussa.

Valokuvauksenopettaja Loviisa Kangas opiskeli itse Torkkelissa 1980-luvun lopulla. Ennen Torkkeli-aikaa Loviisa kävi steinerkoulua Helsingissä ja yhdeksännen luokan jälkeen hän vietti vuoden vaihto-oppilaana saksalaisessa steinerkoulussa. Torkkelissa ollessaan hän pääsi vielä mukaan Saksan steinerlukiolaisten taidehistorian matkalle Firenzeen ja Siennaan peräti kolmeksi viikoksi.

Lukioon hakeutuminen ei ollut Loviisalle itsestäänselvyys, sillä pitkien tekstien hahmottaminen oli hänelle vaikeaa. Taideaineet kuitenkin auttoivat jaksamaan lukion läpi. Kirjoittaminen sen sijaan oli Loviisan vahvuus, jopa niin, että hän oli hakenut myös Kallion lukioon. Torkkeli oli kuitenkin hänen ykkösvalintansa. Parhaaksi muistoksi Loviisa mainitsee monen muun alumnin tavoin tutustumisen elinikäiseen ystävään.

Loviisan on vaikea erottaa lukioaikojaan opettajavuosistaan, ehkä siksikin, että jokin Torkkelissa on pysynyt samanlaisena kautta vuosikymmenten. Loviisa muistelee, että esimerkiksi nykyään suosittu pastellista söpöyttä korostava japanilainen kawaii-tyyli ei vielä ollut rantautunut kuvataidelukioon. Sen sijaan niin sanottuja hippejä on ollut läpi vuosikymmenten. Aina 1980-luvulta nykyhetkeen on koululla viipottanut hulmuavia, värikkäitä hameita käyttäviä hennahiuksisia taiteilijoita: “Ihan saman näköistä jengiä edelleen!” Hänen kouluaikoinaan ei tosin kuulemma ollut niin hienoja hiusvärejä kuin nykyään.

Valokuvauksesta elämäntehtävä

Jo lukioaikana Loviisa löysi oman alansa eli valokuvauksen. Hän viettikin paljon aikaa koulun pimiössä. Marja Linnasalo, josta tuli myöhemmin hänen kollegansa ja työhön perehdyttäjänsä, opetti hänelle perusteita kameran aukoista ja valotusajoista. Kaikki tuntui aluksi käsittämättömältä. Joitakin periaatteita pitikin opetella kantapään kautta: Moskovan-matkan filmirulla jäi epähuomiossa kehityspurkissa liian korkealle, ja niinpä kuvat kehittyivät  epätasaisesti. Tästä vaarasta Loviisa muistaa varoittaa opiskelijoitaan edelleen painokkaasti. Myöhäiseen kellonaikaan pidetyt taidetunnit varsinkin keskellä talvea tuottivat puolestaan tuskaa sopivan valotuksen löytämiseksi. Spottivalojen kanssa riitti säätämistä.

Valmistumisesta ei ehtinyt kulua kauaa, kun Loviisa palasi Torkkelinmäelle, mutta tie takaisin entiseen opinahjoon oli mutkikas ja täynnä sattumuksia. Kesällä 1995 Loviisa tapasi yllättäen entisen opettajansa Marja Linnasalon Café Ursulassa, jonne tämä oli tullut, koska oli unohtanut avaimensa kotiin. Tuolloin Loviisa kertoi Marjalle, että hän on tajunnut opiskelleensa Taikissa enimmäkseen valokuvausta, ja pohti ääneen, mahtaisiko pelkän valokuvauksen opettajan töitä olla edes olemassa. Sivuaineopinnotkin hän suoritti valokuvataiteen laitoksella, jonne piti hakea erikseen.

Lopputyön aikaan Loviisa päätyi Pekingiin, ensin tapaamaan vanhempiaan, jotka työskentelivät silloin Kiinassa. Ennen lähtöä hänen ystävänsä pyysi lähettämään terveisiä Suomessa aiemmin opiskelleelle opiskelukaverilleen, joka osoittautuikin silloin jo Pekingin taideakatemian graafisen osaston opettajaksi. “Hae meille opiskelemaan!” tämä kehotti, mihin Loviisa vastasi spontaanisti: “Okei, mä haen!” Niinpä Loviisa jäi Kiinaan opiskelemaan ja teki Taikin lopputyönkin siellä. Hän olisi viihtynyt Pekingissä pitempään, mutta hänet tavoitti Marja Linnasalon viesti, että nyt olisi töitä Torkkelissa. Loviisa mietti ankarasti: “Voi ei! Mitä teen, kun olin ajatellut jäädä vielä vuodeksi tänne Kiinaan opiskelemaan?”

Torkkeliin hän palasi ristiriitaisin tunnelmin mutta innoissaan, kun hänelle oli tarjoutunut niin harvinainen tilaisuus. Paluu lukioaikaiseen opinahjoon muuttui pysyväksi: “En mä täältä varmaan mihinkään lähde. Olen tajunnut, kuinka hieno työpaikka Torkkeli on, kun saan olla tekemisissä mieluisan valokuvauksen kanssa ja ihailla nuorten pulppuavaa luovuutta. Samalla pääsee itsekin tekemään ja testailemaan. On pidettävä kosketus valokuvaukseen, jotta sitä pystyy sitten opettamaan.”  

Kun Loviisa aloitti valokuvauksen opettajana vuonna 1996, ei Pengerkadun taidetaloa vielä ollut ja pimiö sijaitsi edelleen pääkoulun neljännessä kerroksessa: “Muistan, että jännitin opettamista  aluksi ihan kauheasti. Kun nousin portaita, jännitys kasvoi joka kerroksessa niin, että ylhäällä luokan ovella se oli huipussaan.”

Nyt tilanne on toinen. Myös opettajien keskinäisiä hyviä välejä ja mukavaa ajanviettoa hän arvostaa nyky-Torkkelissa. Itse asiassa Loviisa löysi uuden harrastuksen, kun kerran musiikinopettaja Matias Harju ojensi hänelle opebändissä basson: “Soita tosta noin” ja näytti, miten “Oi Emma” -valssin bassokuvio menee. Tätä nykyä Loviisa keikkailee noin kerran kuussa erilaisissa kokoonpanoissa.

Muutoksia sinne ja takaisin

Entiseen verrattuna taiteen opetus on moninaistunut ja tilat ovat parempia. Loviisa iloitsee oman oppiaineensa nykytilanteesta, sillä valokuvauksen välineistö ja resurssit ovat merkittävästi runsaammat kuin menneinä vuosikymmeninä. Esimerkiksi kameroita ja studiovaloja on voinut viime vuosina hankkia, mutta välillä piti säästää kaikesta. Nykylukiolaisia ihmetyttää se, että opiskelijoiden piti itse kustantaa kaikki materiaali, jota kuvataidekursseilla käytettiin. Opettajilla oli kova työ kerätä rahaa ja pitää siitä kirjaa.

2000-luvulle tultaessa digikuvaus alkoi yleistymään, ja sen tulo Torkkeliinkin muutti valokuvauksen opetusta. Uuden teknologian tuomat mahdollisuudet laajensivat kurssien sisältöjä, ja nykyään vaikkapa digitaalisella kuvankäsittelyllä on iso rooli valokuvauksen opiskelussa. Loviisasta on kuitenkin onni, että filmikuvaus on pitänyt pintansa. Viime vuosina hän kertoo torkkelilaisten – ja ehkä yleisemmin taidealan – heränneen jonkinlaiseen perinteisen ja konkreettisen taiteen renessanssiin. Tästä kertoo se, että filmikuvaus, öljyvärimaalaus ja keramiikka ovat nyt suosittuja Torkkelissa.

Tämä käsillä tekemisen suuntaus on Loviisalle mieleinen. Hän on laskeskellut, että valokuvauskursseista filmikuvaukseen perustuvia onkin ehkä nykyään yli puolet. Kun digitaalisessa kuvaamisessa voi tekijä itse hallita kaikkea, on filmikuvauksessa kiinnostavaa yllätyksellisyys. Selvä päämäärä voi selkeyttää prosessia, mutta Loviisan kokemusten mukaan arvaamattomat virheet, kommellukset ja suunnitelman eläminen tuottavat kiinnostavia tuloksia: “Filmikuvauksessa menetelmä on ikään kuin mukana tekemässä sitä teosta: taiteilija ei ole yksin vastuussa kaikesta. Toistan opetuksessani, että virheet ovat siunaus. Ehkä luovuus onkin sitä, että antaa prosessin tuomille ideoille ja uusille näkökulmille mahdollisuuden.”

Loviisalle tekoäly tuntuu vieraalta: “Minulle valokuvauksessa tärkeää on nimenomaan kuvaustilanne, se kun henkilönä menee kohtaamaan ja näkemään asioita. Jo ennen valmista kuvaa tapahtuu paljon sellaista, mitä tekoälykuvasta puuttuu kokonaan. Se on vain kuvittamista digitaalisen kuvamateriaalin pohjalta.”  Loviisan mielestä tällöin koko taiteen ydin, luomisen sielullinen kokemus, jää pois.

Erityisesti Torkkelin kuvataideopettajilla on vapaus kehitellä kokonaisia omia kursseja sekä yhteisiä kursseja muiden opettajien kanssa. Esimerkiksi henkilökuvauksen opintojakson ja filmikuvauksen jatkokurssin suunnitelmat on Loviisa laatinut. Vakiintunut on myös valokuvapohjaisen grafiikan kurssi kuvataideopettaja Hanna Pusan kanssa.

Loviisa tähdentää, että opetuskin on luovaa työtä. Parasta Torkkelissa on hänestä se, kun huomaa, että opiskelijat innostuvat jostakin uudesta ideasta tai menetelmästä ja elävät mukana luovaa prosessia. Nykynuorten yleiset vaivat, masennus ja ahdistus, eivät näy juuri valokuvauskursseilla. Mieleinen tekeminen ja innostus taiteeseen saavat opiskelijat keskittyneeseen tilaan: ainakin näiden tuntien aikana kaikki on hyvin. Loviisa toteaa olevansa onnekas, kun saa opettaa lahjakkaita ja innostuneita opiskelijoita.

Loviisaa haastattelivat historiikkikurssilaiset
Lia Lodenius ja Eeva Seppä

p.s. Ai keitä ne muut alumniopettajat ovatkaan? He ovat Tuttu Sillanpää, Tuire Kannukene sekä Helka Ilola.