10. luukku: Mikä sattuma!
Kun pikkusiskoni ja minä olimme pieniä, lähdimme jouluaattoisin syöttämään sorsia. Kävelimme kovin pitkältä tuntuvan matkan kodin lähellä kulkevan pienen, merelle vievän virran viertä. Jos lunta oli tarpeeksi – ja lapsuuden jouluina sitä aina oli – isi saattoi vetää meitä punaisessa pulkassamme. Valonkajo leikitteli kimaltaen tiellä, häikäisten pieniä silmiä.
Vakipaikkamme löytyi valkoisen sillan viereltä. Pari päivää liian vanhat leivät oli tietysti jaettava tasan, ennen kuin kukaan heittäisi ensimmäistäkään palaa kömpelöin, lapasen peittämin käsin. Sorsien sinisenkiiltävät päät kääntyilivät odottavina meitä kohti, ja muistan olentojen vaikuttaneen kovin merkillisiltä. Tunne oli varmaankin molemminpuolinen. Aikamme ulkoiltuamme, poskien punoittaessa jo lämpiminä lähdimme takaisin kotia kohti. Siellä uunista leijailisi jo jännittävä jouluaterian tuoksu, ja painavista talvihaalareista pääsisi pujahtamaan takaisin omiin joulupyjamiin.
Ja mikä sattuma!
Joka kerta joulupukki oli käynyt vierailulla juuri, kun emme olleet siskon kanssa kotona.
Ja mikä piinaava odotus siitä sitten alkoikaan!
– Aino Kivi