“Kuinkahan monessa luokassa olen käynyt tietämättä, että se oli viimeinen kertani siellä?” – Abien tunnelmia 5/6

Abit kirjoittivat äidinkielen syventävällä opintojaksolla tämänhetkisistä ajatuksistaan ja koulumuistoistaan. Kuvajournalismin opiskelijat puolestaan kuvittivat näitä tekstejä haluamallaan tavalla. Viidennessä jutussa Usva miettii koulun ala-aulassa hieman haikeana mennyttä ja tulevaa. Anniinan kuvat valottavat osaltaan meille Usvan mielenmaisemaa.

Aika lailla tasan vuosi sitten seisoin tässä samassa kohdassa, koulumme pääaulassa, odottamassa vanhojentanssikurssin ensimmäistä tuntia. Vuosi sitten kävin myös elämäni suurimpia ja vaikeimpia elämänmuutoksia läpi. Aika on kulunut nopeasti. Ensimmäisen vuoden alussa 75 opintojaksoa tuntui mahdottomalta ja loputtomalta. Kolme vuotta ikuiselta. Nyt jäljellä on vain tämä ja laiskottelulla ansaitsemani neljäs jakso. Minne aika on kadonnut?

Aulassa seistessä tunnen ulko-oven auetessa tutun kylmän viiman liukuvan hihojen alta käsivarsiani pitkin, saaden aikaan koko kehoni jännittymisen. Aulassa kuulen tutun liikunnanopettajan ohjeistuksia tämän vuoden kakkosille: nyt siellä ohjeistetaan viejän tehtävää. Itse olin seuraaja, tämä ei siis olisi koskenut minua. Saliin kurkistaessani huomaan tuskastuneita ja hämmentyneitä ilmeitä, parien iloista kuiskimista ja edellisten asioiden kertaamista itse. Kasvoilleni muodostuu pieni lempeä hymy: itsekin toimin vuosi sitten samalla tavalla. Mieleen nousee pieni haikeus.

Omat opintoni ovat loppusuoralla, ja joudun taas pian luopumaan tutusta ja turvallisesta. Katseeni kiinnittyy nyt salin kirkkaisiin lamppuihin, jotka pakottavat minut siristämään silmiäni. Ajatus juuri alkaneesta elävän mallin piirustuksen kurssista lohduttaa. Pääsen minäkin vielä täällä opiskelemaan. Samalla nopeasti pinnalle nousee ajatus, kuinkahan monessa luokassa olen käynyt tietämättä, että se oli viimeinen kertani siellä. Jopa leikkisäksi kuvailtava tunne nousee mieleeni, pitäisiköhän käydä astumassa kaikissa luokissa vielä kerran. Silloin ainakin tiedän, milloin niissä on käyty viimeksi. Hymähdän ja poistun.

Tulevaisuus on vielä epävarmaa. Luultavasti haen opiskelemaan lavastustaiteita, ehkä kuvataidetta Kuvataideakatemiaan. Ensihoitajan työ kiinnostaa myös. Epävarmuus ahdistaa ja pelottaa. Löydänkö uusia ystäviä? Menetänkö täällä luomani ihmissuhteet? Onnistunko löytämään oman juttuni? Pääsenkö edes opiskelemaan? Valmistunko edes?

Samalla tulevaisuus kuitenkin innostaa. Pääsen eroon epäonnistumisista muistuttavista pölyisistä nurkista. Pääsen eroon jäisiksi muuttuneista ihmissuhteista. Pääsen eroon Wilmassa kummittelevista omaa tasoa heikommista arvosanoista. Pääsen eroon koulupsykologin vaanivasta huoneesta ja ruokalan kamalista seinistä. Saan aloittaa alusta, saan nollata.

TEKSTI Usva Salonen
KUVAT Anniina Alsén