“Vain katulamppu auttaa halkaisemaan pimeän varjon, jotta sen raskaus ei paina minua lyttyyn” – Abien tunnelmia 4/6


Abit kirjoittivat äidinkielen syventävällä opintojaksolla tämänhetkisistä ajatuksistaan ja koulumuistoistaan. Kuvajournalismin opiskelijat puolestaan kuvittivat näitä tekstejä haluamallaan tavalla. Tässä neljännessä jutussa Ilo, Leo ja Elsa kuvaavat, millaista on nousta talviaamuna Torkkelinmäkeä kouluun.

Elsa Löflund


Lumi narskuu kenkien alla, kun astelen mäkeä ylös. Viereen kohoaa siluetti korkeasta talosta, rakennuksesta, jonka varjoon melkein hukkuu. Vain katulamppu auttaa halkaisemaan pimeän varjon, jotta sen raskaus ei paina minua lyttyyn.

Hiutaleita sataa taivaalta kauniisti tanssien tuulen mukana, eikä se tunnu kuin veitsiltä kasvoja vasten, ei siltä, kuin kylmät hiutaleet ja tuuli armotta viiltäisivät kasvoja kymyydellään. Ne tuntuvatkin vain pehmeiltä, kun ne putoavat lempeästi kasvoille ja vaatteiden pinnalle kastelemalla vain lievästi.

Mäen jyrkkyys loivenee ja kaarran pihalle. Lumi vieläkin narskuu kenkien alla samalla kun astelen korkean rakennuksen pihassa. Askel liukuu hieman, tasapaino horjahtaa, mutta ovi häämöttää. Matka hyisessä aamussa on kohta ohi ja sisällä tervehtisi lämpö. 

Ovi aukeaa nopeilla näpäytyksillä, kun ovikoodi painellaan hyisillä sormilla. Kun valo välähtää vihreäksi ja kuuluu taianomainen ääni *piiiip*, tietää, että portti tulevan päivän koitoksiin on auennut ja sen voi riuhtaista auki. Ovi sulkeutuu takana.

Lämpö syleilee, sulattaa päälle pudonneet hiutaleet vetisiksi pisaroiksi, jotka putoavat lattialle. Askeleet nitisevät nyt kun routainen maa on muuttunut kumiseksi ja kenkien pohja yhdessä märän lattian kanssa päästää epämiellyttävää sinfoniaa. Matka jatkuu.


Takki ripustetaan huivin kera naulakkoon ja on aika hetkelliselle hengähdykselle. Sisään ja ulos, menee hengitys hieman raskas, mutta tasaantuva. Mäki oli hyvinkin rankka varsinkin tänä pimeyden täyteisinä aikoina. Levähdys ei saa olla kuitenkaan liian pitkä, sillä vielä yksi koitos on edessä.

Edessä lymyilee portaikko. Askeleet vaikuttavat kuin ne kohoisivat melkein kattoon ja matka olisi loputon. “Ikuisuuden rappuset” on ajatus, jonka herättää portaikon näkeminen.  Oikea jalka astuu ensin ja sitä seuraa vasen ja taas oikea. Jalat astelevat raskaasti portaita, hengitys kiihtyy, sekä hiki nousee pintaan. Enää pari askelta on jäljellä. Käytävän suunnasta tuleva loisteputkilamppujen hohde on kuin valo tunnelin päässä. Toivon tunne nousee sisällä. Viimeinen porras on astuttu.

Kello lyö kaksikymmentä yli kahdeksan, on aika taas istua luokan penkille ja toteuttaa opiskelijan arkea. Kiire ja velvollisuus kutsuu ja minä vastaan.

TEKSTI Ilo Bergman
KUVAT Leo Huumo (2. ja 3. kuva) ja Elsa Löflund (1. kuva)