10. luukku: Talvi toisessa ulottuvuudessa

Hän juoksee hangen läpi hengityksen muuttuessa höyryksi pakkasessa. Lumi sataa taivaalta kovana viimana hämärtäen katseen sen tarttuessa silmäripsiin, viilentäen samalla ilmaa, jossa hiutaleet tanssivat. Yhtäkkiä juoksu loppuu ja hankeen jääneet jäljet jo peittyvät laskevan lumen alle. Vetäessään henkeä sisään hän huomaa lumisateen loppuvan.  Hän katsoo taivaalle pilviä, jotka siirtyvät pois auringon tieltä päästäen rakojensa välistä valon säteitä. Aurinko ei näytä itseään, mutta valokeilat ovat tarpeeksi isoja lämmittääkseen ihoa, joka on joutunut pakkasen pistelemäksi tuuliviiman armoilla. Siinä hetkessä kaikki tuntuu pysähtyvän, eikä tunnu enää siltä, että olisi mitään syytä juosta.

Esteri Punin