Kevään 2023 ylioppilas: “Olen käynyt käynyt läpi torkkeloitumisen”
Hyvät juhlavieraat, koulun henkilökunta ja tietysti rakkaat Torkkelin pikku opiskelijat! Vai pitäisikö sanoa rakkaat ylioppilaat!
Tämä puhe lienee historiallinen, sillä se on yksi viimeisimmistä puheista, joka ei ole ChatGPT:n käsialaa. Ymmärtäessäni tämän tehtävän painoarvon asetin itselleni kolme tavoitetta:
- Pidä sellainen puhe, joka on hyvä
- Älä ala itkemään tai varsinkaan nauramaan
- Älä pilkkaa puheessasi Kallion lukiolaisia
No, yritetään ainakin.
Me kaikki lakkimme päähämme saaneet olemme tulleet lukion päätökseen. Urakka on ohi, ja silloin luonnollinen asia on kääntää katse taaksepäin ja pohtia kaikkea, mitä tuli tehtyä viime vuosien aikana. Tuli koettua kaikenlaista ylioppilaskokeista uusiin ystäviin, kalapuikoista rockkonsertteihin sekä etätunneilla nukkumisesta maailmanmatkailuun. Haluaisittepa sitten kehystää juuri saamanne todistuksen seinälle taikka polttaa sen juhannuskokossa, on teidän syytä olla ylpeitä tästä saavutuksesta. Nyt on lakki päässä, mutta ensi kädessä lukiosta jää käteen kirjava kimppu muistoja.
Ennen kaikkea näiden kolmen tai neljän vuoden aikana tuli kasvettua pienistä taimista iloisiksi kukkasiksi tai ehkä jopa komeiksi vaivaiskoivuiksi. Kasvunvaraa vielä on, mutta itse en ainakaan ole sama henkilö, joka olin kävellessäni ensimmäistä kertaa Torkkelinmäkeä ylös vuosia sitten. Uskon myös monien täällä kokevan samoin.
Itse olin ykkösenä aloittaessani ujo nörtti, joka luuli olevansa hauska ja jolle tuntemattomille puhuminen oli suurin haaste. Olen yhä nörtti, joka luulee olevansa hauska, mutta kaikki muu minussa on täysin erilaista. En usko, että kukaan kuvailisi minua enää ujoksi. Minä, kuten moni muu, olen käynyt läpi niin sanotun “torkkeloitumisen”. Ulkopuolelta katsottuna torkkeloituminen näyttää lähinnä hiusvärin radikaalilta muutokselta ja slangisanavaraston laajenemiselta, mutta todellinen muutos tapahtuu sisällä.
Mistä tällainen muutos oikein johtuu? Käsitys on, että koulu muuttaa oppilaitaan tietynlaisiksi, mutta kehtaan väittää muuta. Torkkeli on meille monille ollut ensimmäinen paikka, jossa olemme uskaltaneet tulla ulos kuoristamme ja vähitellen kehittyä kohti sitä ihmistä, joka todella sisimmissämme olemme. Muutuimmepa sitten fyysisesti tai henkisesti, on se merkki vapaudesta – vapaudesta kulkea omaa tietä. Lukion ei kuulukaan olla tehdas, joka valmistaa massatuotantona ällän oppilaita, vaan sen kuuluisi olla kuin puutarha, jossa kaikilla kukilla on mahdollisuus kasvaa omaan tahtiin.
Lukio ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, ja tämä ei ole johtunut vain koulustressistä. Lukiovuosiamme ovat varjostaneet useat tapahtumat, joihin emme itse ole voineet vaikuttaa. Sota, ilmastokriisi ja poliittinen kärjistyminen ovat muuttaneet vehreän tulevaisuudenkuvan karuksi orjantappurapensaaksi. Tuntuu siltä kuin olisimme perineet poroksi poltetun metsän ja lohdutukseksi käteemme on ojennettu Prisman kastelukannu. Mistä ammentaa toivoa tällaisina aikoina? Minkä ihmeen tulevaisuuden eteen tässä oikein tehdään töitä?
Minusta aito toivo ei loppujen lopuksi tule kandiohjelmista tai lupaavista työpaikoista, vaan yhteisöstä, jossa voi vapaasti toteuttaa itseään muiden tukemana. Itse olen löytänyt koulusta tällaisen yhteisön, mutta opin todella arvostamaan sitä vasta pandemia-ajan yksinäisyyden jälkeen. Lukion aikana olemme saaneet useita mahdollisuuksia rakentaa omanlaisiamme tapahtumia ja tiloja, jotka ovat tuoneet meidät yhteen kuin suuren perheen.
On ollut reiviä, konserttia ja näyttelyä, jotka ovat heijastaneet juuri meitä. Tämä ei olisi kuitenkaan ollut mahdollista ilman kannustavia aikuisia ja palavaa oma-aloitteellisuutta, jota on koulussamme valtavasti. Vaikka kaikkea haluamaamme emme aina saa, on meillä ollut mahdollisuus vastustaa ja kritisoida. Kommentoi, protestoi, kritisoi, niin kuin eräs koulumme opettaja on meille kerta toisensa jälkeen opettanut.
Kulttuuri, taide ja keskustelu ovat versot, jotka punovat meidät yhteen ja joiden avulla jaksamme vaikeinakin aikoina. Niin kauan kun meillä on tämä vapaus itse tekemiseen ja uusien sääntöjen kirjoittamiseen, on meillä tahtoa jatkaa tulevaan. Olemme Torkkelissa saaneet kipinän yhteiseen luomiseen, ja tämän palon avulla rakennamme omannäköisemme tulevaisuuden.
Lopuksi haluan vielä kiittää kaikkia, joiden kanssa olen jakanut tämän matkan: kavereita, opettajia, opoja, koulun henkilökuntaa sekä kannustavaa kotiväkeä. Te, jotka tänään saitte nämä istumalihaksilla ja kyyneleillä maksetut lakit päähänne, toivon, että pidätte palavan innovaation, kapinallisuuden sekä yhteisöllisyyden mukananne myös tulevina vuosikymmeninä.
Vaikka elämäni on vielä edessä ja kasvuni suunta tuntematon, tiedän että juureni jäävät Torkkelinmäelle.
Ines Saikku
KUVAT Emma Honkasalo ja Marleena Nevalainen
