Sarah Moonin jäljillä

Jo ennen koronaa Maarit ja Loviisa haaveilivat mediatiimin retkestä; olimmehan vetäneet tätä koko koulua palvelevaa ryhmää jo vuodesta 2013. Mukana on ollut monina vuosina ohjaksissa myös elokuvaopettaja Katja. Kun pahin koronakausi oli vihdoin taltutettu, ryhdyttiin tuumasta toimeen: alettiin suunnitella vierailua Tallinnan Fotografiska-museoon.

Apuun saatiin Nuorten Akatemia, jolta haimme rahaa matkan ruokailuihin sekä projektimme materiaaleihin. Teimmekin hyvissä ajoin talvella hienon suunnitelman, jonka ensimmäisenä päämääränä olisi huhtikuinen matka Sarah Moonin, kuuluisan muotikuvaajan, näyttely.

Matkaan lähdettiin varhain eräänä huhtikuisena aamuna. Jo ennen laiva-aamiaista opiskelijat kävivät hankkimassa mediatiimille oman maskotin, joka sai Instagram-äänestyksessä nimen Hertta. Hertta majailee nyt Loviisan hoivassa Penksun valokuvausluokassa. Marleenan ensimmäinen kommentti puolestaan koski mahdollista M/s Finlandian aamukaraokea – sellaista ei torstaina ollut.

Tallinnassa reippailimme melko koleassa säässä suoraan kohti Fotografiska-museota. Koskaan ei Maarit ollut nähnyt vanhaa Tallinnaa niin tyhjänä: rakennukset nousivatkin maisemasta hienosti esiin.

Museossa keskityimme pelkästään Sarah Moonin näyttelyyn, joka osoittautui laajaksi. Vaikka Moon tunnetaan nimenomaan muotikuvaajana, olivat näyttelyn kuvat enimmäkseen mustavalkoisia ja aiheet ilmensivät surua, jopa ahdistusta. Värikuvia oli vain vähän.

Jokainen opiskelija valitsi itselleen mieluisan teoksen, jota kävimme kaikki yhdessä vielä katsomassa. Tiiku valitsi kuvasarjan, jossa kuvattava on peseytymässä lavuaarin ääressä. Teos heijastaa liikkeen hitautta, jopa kivuliaisuutta. Malenan valitsemassa kuollutta joutsenta esittävässä kuvassa ei puolestaan ole lainkaan liikettä. Lintu ei ole kuvan keskellä vaan enemmän sen alaosassa, mikä voimistaa kuvan raskautta ja elämän päättymisen lopullisuutta.

Näyttelyssä soi koko ajan virolaisen Arvo Pärtin meditatiivinen musiikki, joka loi osaltaan surumielistä, ehkä jopa myötätuntoista, tunnelmaa.

Värikuvia näyttelyssä oli yllättävän vähän. Fridan huomion herätti kuitenkin valtavan suuri vedos kuvasta, jossa on punainen unikko lasipullossa. Myös joitain mediatiimiläisten omia kuvia saatetaan vedostaa isoiksi, jolloin koko kuvan tunnelma muuttuu. Pieni aihe voi saada näin paljon huomiota, tulla merkityksellisemmäksi.

Näyttelyn jälkeen tiimiläiset saivat kuvata Talinnaa Moonin innoittamina filmikameroilla, jotkut ensimmäistä kertaa. Malenasta oli kiinnostavaa kulkea miljöössä, jota ei tunne. Iiris puolestaan tuumasi, että koska Moonin ihmiset olivat hyvin tyylikkäitä ja kuvat tarkasti suunniteltuja, eivät senkaltaiset kuvat olleet mahdollisia, jos olisi kuvannut kadulla keitä tahansa. Niinpä Iiris keskittyi kuvaamaan kaupunkikuvaa, rakennuksia.

Kevään mittaan kehitämme kuvia, ja syksyllä on koululle tarkoitus rakentaa näyttely, jossa Moonin tavoin olemme heittäytyneet kuvaamaan jotain uutta, ehkä liikettä. Saattaa olla, että kuva on moonimaisesti tärähtänyt, epätarkka. Ehkä sattumasta ja kuvausvirheestä syntyy taidetta. Sitä jäämme pelolla odottamaan.

Ai niin, paluumatkalla maittavan laivapäivällisen jälkeen suuntasimme karaokesaliin, jossa Aikku ja Marleena esittivät illan loistavimpina tähtinä Abban Mamma Mian.

TEKSTI JA KUVAT Mediatiimiläisten 12 hengen matkaajaryhmä