Camera Aureassa oli (ehkä) oleellisia teoksia

Pengerkadulla sijaitseva Camera Aurea on näyttelytilaksi muutettu entinen poliisien hevostalli. Loka- ja marraskuussa tilassa oli esillä nykytaidekurssin (Ehkä) oleellisia teoksia -näyttely, jossa teosten aiheet vaihtelivat italialaisesta ruuasta luontokatoon ja unista minäkuvaan. Osa tekijöistä oli ammentanut inspiraatiota vanhan tallin tunnelmasta. Moninaisuudestaan huolimatta teoksilla oli yhteisiä piirteitä ja vaikutelma oli yhtenäinen ja rauhallinen. Ympäristöön sopeutuminen ja sulautuminen sekä hidas hajoaminen tuntuivat toistuvan useissa teoksissa. Teemat sopivat hyvin rakennukseen, jonka viehätys – kuten vanhojen rakennusten usein – syntyy mielestäni juuri siitä, että se on vuosikymmenten aikana vähitellen kulunut osaksi ympäristöään.

Näyttelyn nimi herättää kysymyksen siitä, minkälainen taide on oleellista. Tarvitseeko taiteen ylipäätään aina olla oleellista?

Vilma Himbergin teoksessa “Message” kirjavat kotilot huokuvat painajaisille ominaista absurdin uhkaavaa tunnelmaa.

Elvi Muukan teos “Unohdettu” tuo mieleen Muumien Näkymättömän Ninnin.

Sila Kirgizin “Macagetti” kuvaa yksinkertaisesti rakkautta pastaan.

Aurora Lahtisen “Toivejäljet” on teos kuvitteellisista muistoista. Muistot hajoavat hiljalleen niin kuin maatuva mekkokin.

Melissa Sundellin “Peilikuva”-installaatioon kuuluvat lattialla lojuva lavuaari ja seinällä riippuva rikkinäinen peili.

Aino Oksaman teos “Kauniita katkenneita ajatuksia”. ”Enää eivät laastaritkaan korjaa jo tehtyä vahinkoa”, tuumataan esittelytekstissä.

Näyttelytilan ikkunoiden väliin oli muotoiltu kultaisesta metallilangasta Säde Kailan teos “Kumpaan päätät katsoa?”. Pidin siitä, että teos oli tehty löydettäväksi. En saanut kameraakaan tarkentamaan siihen, niin huomaamaton se oli.

KUVAT JA TEKSTI Nuppu Rauramo