7. päivän aamuluukku: Kuinka kukistaa kaamos 

Hyytävä myrskytuuli lähettää sähköisiä shokkeja raajoihini. 

Viheliäinen viima uppoaa aina luuytimeen saakka. Hytisen. Armoton räntäsade piiskaa kasvojani. Olen varmasti jo vilustunut. Jokainen liike tuntuu niin kivuliaalta. 

Kuulen, kuinka periksiantamaton pimeys huutaa nimeäni, anelee minua astumaan lähemmäs. Sen karmivat kynnet kietoutuvat ympärilleni, ja uppoan täysin sen katkeransuloiseen syleilyyn. Tunnen, kuinka kaamos imee itseensä viimeisetkin voimavarani. Kaamos nielaisee minut kokonaan. 

Mutta tänä vuonna en anna periksi. Päätän pyristellä ja pinnistellä, kunnes vääjäämätön varjo vapauttaa minut otteestaan.

Puristan pimeyden paksusta selkänahasta pienetkin valon ja toivon rippeet. Tanssin tuulen tahtiin, huudan hyytävään hurrikaaniin, kiljun kalpealle kuutamolle. Tuhoan tummuutta kynttilöillä, kirjoilla ja kauniilla sanoilla. Kuumalla kaakaolla ja kohteliaisuuksilla. Romahdan, rakastan, raivoan, riemuitsen, runoilen. En anna tummuuden turruttaa enää yhtäkään tunnetta. 

Kenties vuoden kuluttua, jonain lokakuisena lauantaina, kaamos on kutistunut kääpiövillakoiran kokoiseksi ja voin vain nauraa sen hiljaisille haukuille. Hämäryys hellittää, viheliäs viima väistyy valon tieltä. Olen jälleen vapaa vaeltamaan, vitsailemaan, välittämään, vahvistumaan, voittamaan. 

Sitten olen kukistanut kaamoksen. 

p.s Joulukuun seitsemäntenä juhlitaan upean Juulia Paasikiven syntymäpäivää! Hurjasti onnea Juulia, pidä parhain päivä! Älä koskaan luovu loistostasi 🙂 

Tiiku Ruuska