23. luukku: Vuosi valokuvissa ja tarinoita niiden takaa
Pimeänä ja sateisena syysiltana istuin tietokoneen ääressä. Lightroom auki muokkasin ja arkistoin kuvia, niin kuin olin tehnyt monena samanlaisena iltana aikaisemmin. Tuodessani katalogiin lisää kuvia katseeni harhaili kansioon, jossa oli kaikki sen illan session kuvat. Yhteensä kuvia oli 1753, joista kaikki oli otettu tänä vuonna. Vaikka siinä ei ollut kaikkia kuvia tältä vuodelta, oli noin monen kuva näkeminen yhtä aikaa pysäyttävää, sillä olin luullut kuvanneeni tavallista vähemmän. Kuitenkin jokainen kuva, jonka näin, oli otettu tarkoituksella ja jokaisella kuvalla oli oma tarina sen taustalla. Olen aina pitänyt valokuvassa siitä, että voin taiteilijana jäädyttää jonkin tietyn tapahtuman tai hetken ja jälkeenpäin palata kuvien pariin ja elää ne hetket uudestaan. Sateisena iltana tietokoneen näyttöä tuijottaessa mulle vähän niinku kävi näin.
Talvi
Mielessäni palasin alkutalven 25 asteen pakkaseen aurinkoiselle meren rannalle. Kylmän merituulen pauhatessa pystyin operoimaan kameraa vain muutamia sekunteja. Se kyseinen kuvausreissu opetti ostamaan hanskat, joilla kameran operointi onnistuu. Rannalla kuvatessa pahinta ei kuitenkaan ollut itse kylmyys vaan siitä aiheutunut käsien herkkyys. Kameralaukku ja takin vetoketjut raapivat hauraita punaiseksi muuttuneita käsiäni. Kuvien välissä työnsin käteni syvälle takkini syövereihin, jotta tunto palautuisi. Hetken päästä näin taas jotain mielenkiintoista, ja kaivoin käteni taskuista kiinnittämättä yhtään huomiota niiden punaisuuteen tai siihen, että vetoketjun raapimat jäljet näkyivät rystysissä ja kämmenselässä.
Kevät
Talven hyrinät ja värinät lakkasivat kevään saapuessa ja luonnon hiljalleen herätessä horroksestaan, mikä etäopetuksen aikana oli tuntunut ikuiselta. Etäjaksojen aikana valokuvaus ja luonnossa oleminen toimi eskapistisena ja mieltä rauhoittavana aktiviteettinä. Kevään aikana tein useampia kuvausreissuja Helsingin sisällä ja ulkopuolella. Erityisesti Lammassaari ja sieltä lähtevät pitkospuut Kuusiluodolle tulivat tutuiksi. Vanhankaupungin lahtea kuvatessani olin saanut ajatuksen eläinpotretista, jossa esiintyisi joku alueella lentelevistä variksista.
Eräänä päivänä onnisti. Pitkospuilla kävellessäni eteeni, vain muutaman metrin päähän, laskeutui varis. Se oli täydellisessä asennossa seisoen puisen tolpan päällä. Hiljalleen hivuttauduin lähemmäksi, nostin kameran valmiiksi ja tarkensin. RÄPS! Sain kuvan. Innostuin kuvan saamisesta ja toin päivän kuvat Lightroomiin. Kuvia tietokoneen näytöltä tarkasteltuani huomasin, ettei kaikki kuvatessa mennyt ihan purkkiin.
Pienestä ja täysin kuvalle irrelevantista viasta huolimatta en koskaan julkaissut kuvaa. Kuvauskohteeseen epäsopivien AF-asetuksien takia tarkennus ei osunut kohdilleen. Tarkennuksen absoluuttisella täydellisyydellä ei yleensä ole väliä, kunhan kohde näkyy, jos edes silloinkaan. Kuva oli jälkeenpäin katsottuna erittäin käyttökelpoinen, mutta pettymyksestä johtuen meni motivaatio kyseistä kuvaa kohtaan, enkä edes jatkotyöstänyt kuvaa ennen kuin puoli vuotta myöhemmin. Kuvan ongelma oli, että tarkennus osui tolppaan, eikä siitä z-akselilla hieman kauempana olevaan varikseen. Linssi oli f1.4 ja aukko oli auki, mikä tarkoittaa, että tolppa oli tarkennuksessa ja varis ei 🙁.
Yllä mainittu “pieleen mennyt” kuva. 
Kesä
Tuntui, etten kuvannut kesällä yhtään mitään. Koko kesän kannoin kameraa kaikkialle, mutta harvemmin se poistui omasta laukustaan tai näki auringonvaloa. Oli tunne, että olin valokuvaaja vain nimellisesti. Tunne vahvistui, kun näin ottamani kuvat isolta ruudulta. Suurin osa kuvista oli keskinkertaisia parhaimmillaan, enkä osannut nähdä niiden hyviä puolia.
Jälkeenpäin kuvia tiiraillessani huoman pitäväni monesta. Sininen auto, joka istuu ladon vieressä ja odottaa korjausta, lammas, joka tihrustaa verkkoaidan läpi, lato keskellä peltoa ja lentokone, joka läpäisee sydämen muotoiseen pilveen, olivat jälkeenpäin katsottuna hyviä kuvia, mutta en nähnyt sitä niitä ottaessa. Ensimmäiset kaksi olivat kuvia, joista oikeasti pidin kuvaushetkellä. Muut kuvat kiinnittivät huomioni vasta myöhemmin.
Syksy
Alkusyksy oli minulle erittäin kiireistä aikaa. Koulu ja viikoittaiset harrastukset veivät kaiken aikani, eikä kuvaamiselle jäänyt aikaa. Kesän jäljiltä jäänyt suhtautuminen valokuvaan säilyi. Tuntui, että syksyn kelit olivat sateisia ja masentavia, enkä kuvannut silloin.
Eräänä syksyisenä päivänä kelien puolesta kuitenkin onnisti. Ystäväni kanssa kävellessäni merenrannalla yllätti sumu. Näkyvyyden ollessa kymmeniä metrejä ystäväni suostui toimimaan etualan mallina. Muutaman syyspäivän ajan koko Helsinki oli sankan sumun peitossa. Samaisena päivänä näin yksinäisen soutuveneen hiljalleen lipuvan merellä. Tunnelma sinä päivänä oli aavemainen. Jo kuvia ottaessani tiesin pitäväni niistä. Kesältä omaksuttu kiinnostuksen menetys alkoi kääntyä.
Tätä luukkua suunnitellessani en uskonut, että katsomiskelpoisia kuvia olisi paljoa, sillä tuntui, että olin suurimman osan vuodesta taiteellisesti hieman hukassa valokuvauksen kanssa. Sinä sateisena syyspäivänä Lightroomia tuijottaessa kuitenkin näin kaikki kuvat yhtaikaa ja huomasin, ettei vuosi ollutkaan niin laakereilla makaamista. Vuoden aikana ehdin kyllästymään kuvaamiseen ja pikkuhiljaa löytämään sen viehätyksen uudestaan.
Kaikkinensa vuoden ja muutaman tuhannen valokuvan jälkeen koen oppineeni tänä vuonna eniten valokuvauksesta ja omasta suhtautumisesta siihen. Taidetta tehdään puhtaasta omasta halusta, ja tämä vuosi, haasteet mukaan lukien, on vain lisännyt mielenkiintoani valokuvausta kohtaan.
Hyvää Joulua.
Olli Laitinen