21. luukku: Luovan kirjoittamisen kerho ylpeästi esittää
Luovan kirjoittamisen kerho on kokoontunut syksyn ajan torstai-iltapäivisin. Tapaamisissa olemme tehneet ensin yhteisen kirjoitusharjoituksen, jonka tuotoksia halukkaat ovat lukeneet ääneen. Sen jälkeen kukin on voinut lukea edellisellä kerralla tehtäväksi annetun pidemmän tekstin ja saanut toisilta kannustavaa ja rohkaisevaa palautetta.
Kirjoitustehtävien aiheina ovat olleet muun muassa lapsuusmuistot, unet ja ympäristön havainnointi. Olemme sukeltaneet myös japanilaisten luontorunojen eli haikujen ja tankojen maailmaan sekä kirjoittaneet toisistamme runomuotokuvia. Runomuotokuva on kirjallinen muotokuva, jossa pyritään tavoittamaan mallina istuvan ihmisen ainutlaatuinen tunnelma runokielen avulla. Runomuotokuvat olivat menestys myös joulumyyjäisissä!
Vuoden viimeisellä kerhokerralla pidimme pikkujoulut. Siellä intouduimme kirjoittamaan yhteisen joulutarinan siten, että jokainen antoi vuorollaan tarinaan seuraavan sanan, joka tuli ensimmäisenä mieleen. Tarinasta tulikin hulvattoman absurdi! 🙂
Tämän lisäksi Joanna ja Noa kirjoittivat iloksemme lumoavat joulusadut. Ohessa on myös kuvia kerhon järjestämästä Torkkelin Open mic -tapahtumasta, jossa rohkeat esiintyjät olivat loihtineet meille toinen toistaan upeampia esityksiä. Lavalla esitettiin runoja, stand uppia, musiikkia ja omia sävellyksiä.
Näillä teksteillä ja kuvilla luovan kirjoittamisen kerholaiset toivottavat inspiroivaa ja taianomaista joulunaikaa!
Anna Carlson-Björkman
Karvainen joulu
Yhteistarina
Olipa kerran tonttu-piru, joka tapasi keijun. Tonttu-piru oli nimeltään Anselmi Hornanleimu.
Hän sanoi: “Voi himpskatti, minähän teen kohta jotain ennenkuulumatonta! Rikollisuus kiehtoo minua.”
Keijukainen katsoi Anselmin silmiin ihastellen. Hänen poskensa punertuivat, ja samoin Anselmin.
Yhtäkkiä taivaalta kuului mätkähdys. Ruhjoutuneena ylös rapisteli kummallinen möykky.
“Herranjestas!! Tarvitsen glögiä!” möykky ilmoitti tovereilleen.
Möykky ryntäsi suin päin viemäriin toisten ystäviensä juhliin.
Anselmin kulmakarvat mytristyivät, tipahtivat viemäriin. Keiju katseli kulmakarvojen kevyttä tanssia lumisessa katumaisemassa. Anselmi iloitsi kiiltävästä otsakaljustaan. Keiju kuulusteli viekkaasti huolestunutta mielikuvitusystäväänsä:
“Minkälainen on hänen karvainen sydämensä?”
Mielikuvitusystävä viisaasti pohdiskellen arvioi rikoksen mahdollisuuden:
“Taatusti hurmaan sinut vastauksellani. Minä uskon, että ymmärrät, kuinka turmiollinen tonttu-piru voi huijata sinut lavealle tielle.”
Keijukainen oivalsi välittävänsä erittäin paljon Anselmin kulmakarvoista. Kyyneleet tirahtivat mielikuvitusystävän mielikuvitusystävän poskille.
Viemäristä kuului aivastus ja Anselmi muisti salamannopeasti kulmakarvojensa kohtalon. Hän karjui:
“Piru vieköön! Hän kähvelsi minun voimanlähteeni, arvokkuuttani on loukattu!”
“Pelastetaan sinun kasvosi verho”, keiju kiroili uhmakkaasti. Kuitenkin epäluuloinen ajatus nousi Anselmin nystyröihin:
“Kieltäydyn!”
Silloin joulu hiipi viemäristä ja möykky ojensi karvaiset, upeat glögimukinsa ylös.
“Tadaa! Rakastavaisille joululahja!”
“Kiitoksia”, keijukainen irvisti. Glögissä näytti lilluvan taivaalliset kulmakarvat.
“Ooh, rikollisen vangitseva näky!”
Tämän tarinan opetus on: rikollisuus kuuluu joulun tunnelmaan.
Peikon joulu
Olipa kerran peikko. Hän asui suuren metsän korkeimman puun juurakossa aivan yksin ja mietiskeli siellä päivät pitkät harmaita asioita. Hän inhosi meteliä, hauskanpitoa ja musiikkia eikä voinut sietää tanssimista. Kaikenlainen ilakoiminen oli vasten peikkojen luontoa, hän uskoi. Eräänä pimeänä talvi-iltana pirteä kettu saapui häntä tervehtimään.
“Oletko kunnossa, ystävä hyvä?” kettu kysyi peikolta.
“En ole ystäväsi! En ole kenenkään ystävä”, peikko vastasi tylysti.
Kettu katsoi peikkoa ihmeissään. “Mutta sehän on mahdotonta”, hän sanoi. “Tänään on joulu! Jouluisin kaikki ovat kaikkien ystäviä. Kukaan ei vihaa ketään ja kaikki pitävät yhdessä hauskaa.”
“Joulu?” peikko sanoi ihmeissään, koska hän ei ollut koskaan ennen kuullutkaan mistään sellaisesta. “Kyllä! Se on todella erityinen päivä”, kettu kertoi.
Kettu kertoi peikolle kaiken mitä hän tiesi joulusta. Hän kertoi lauluista, koristeista, herkuista, tanssista ja kaikista muista hauskoista asioista, joita jouluisin on. Se kaikki oli peikolle uutta ja ihmeellistä, jopa hieman houkuttelevaa.
“Eih, en minä pysty! Eivät peikot juhli tai laula!” peikko sanoi ketulle surullisesti.
“Mikset? Sinä olisit varmasti taitava laulamaan”, kettu sanoi ja yritti saada peikon iloiseksi.
“Koska se…se vain on niin etteivät peikot laula!” peikko sanoi.
Kettu huokaisi syvään ja sanoi: “Noh, emme me ketutkaan yleensä puhu peikoille. Jouluisin kaikki on eri tavalla kuin yleensä.”
Silloin peikko ymmärsi, mistä joulussa on todella kyse. Jouluisin myös peikot saivat juhlia. Peikko lauloi ja tanssi yhdessä ketun kanssa yömyöhään saakka. Sen pituinen se.
Joanna Linnapuomi
Talonpoika ja keiju
Pienellä maatilalla tien varrella asui varakas talonpoika perheineen. Eräänä päivänä talonpoika seisoi pellollaan ja tuijotti huolestuneena multaan otsaansa hieroen. Tuolloin oli marraskuun viimeinen päivä. Sato oli aikoja sitten korjattu, maa oli jäätynyt kovaksi, ja ohut kerros lunta lepäsi laikukkaana pellon mukulaisella pinnalla. Tuuli leikitteli lumihiutaleilla ja puhalsi talonpojan posket kirkkaan punaisiksi. Talonpoika oli kuitenkin liian huolissaan välittääkseen kylmästä. Sen vuoden sato oli nimittäin ollut huonompi kuin hän oli toivonut ja pelkäsi, että hänen vaimonsa ja nuori tyttärensä joutuisivat elämään koko talven ilman tuoretta leipää joka aamu aamiaispöydässä.
Siinä hieroessa alati otsaansa talonpoika ei lähes huomannut, että paikalle oli ilmaantunut keiju. Tämän huomattuaan talonpoika huusi pelosta, mutta keiju puhui hänelle lempeällä äänellä ja talonpoika rauhoittui. Varuillaan hän silti oli; olivathan metsän asukit hyvin arvaamattomia ja niillä oli aina jekut mielessä.
“Mikä sinua noin vaivaa, poikaseni? Hierot otsaasi niin kovasti, että kitka kohta sytyttää pääsi tuleen”, keiju sanoi hyvin ystävällisesti. “Voih”, valitti talonpoika, “sää oli niin onneton tänä vuonna, että korjaamani sato oli kovin vähäinen. En halua, että rakas perheeni joutuu tyytymään vähempään kuin tuoreeseen leipään joka aamu. Siksi seison tässä täysin neuvottomana.” Keiju hymyili hyväntahtoisesti ja sanoi: “Koska pidät niin suurta huolta perheestäsi, haluan auttaa sinua. Minä varmistan, että saat tuoretta leipää koko talven ajan. Vastapalvelukseksi pyydän vain, että annat minulle talosi kauneimmat ja kalleimmat kengät. Tuo ne metsän reunaan tämän päivän aikana, niin joulukuun ensimmäisestä päivästä alkaen kaikki huolesi katoavat.”
Tämä kuulosti talonpojasta valtavan hyvältä sopimukselta, ja hän myöntyi oitis. Hän kiiruhti kotiinsa ja etsi kalleimmat kengät, mitä talosta löytyi. Nämä sattuivat olemaan hänen tyttärensä helmillä ja kultanauhoilla koristellut tanssikengät, joita tytär rakasti enemmän kuin mitään muuta esinettä. Talonpoika kuitenkin piti vaihtokauppaa kenkien arvoisina ja kiikutti ne metsän laitaan. Kun tytär illalla etsi kenkiään, hän hätääntyi huomatessaan niiden kadonneen. Talonpoika ei tietenkään maininnut niiden kohtalosta mitään, hyräili vain tyytyväisenä omaan nokkeluuttaan.
Seuraavana aamuna kun talonpoika oli ulkona askareitaan hoitamassa, hän huomasi viittaan sonnistautuneen naisen tanssahtelevan tietä pitkin suuri säkki selässään. Nainen nyökkäsi talonpojalle kohteliaasti, pudotti säkin portin viereen ja tanssi tiehensä yhtä kevyesti. Talonpoika huomasi, että naisella oli jaloissaan hänen tyttärensä tanssikengät ja ymmärsi tämän olevan keiju valepuvussa. Sopimus oli siis täytetty. Mielissään talonpoika lähti noutamaan jauhosäkkiä, mutta huomasi sen olevan aivan liian raskas yhden miehen nostettavaksi ja joutui kutsumaan kaikki rengit ja piiat auttamaan säkin kantamisessa.
Keijun jauhosäkin ansiosta talonpojan tilalla elettiin rattoisasti koko joulukuu. Tuoretta leipää oli aina mielin määrin ja talossa järjestettiin suurenmoiset joulujuhlat. Uudenvuoden tienoilla talonpoika kuitenkin huomasi, että säkin pohja ammotti tyhjänä ja alkoi taas hieroa otsaansa. Silloin keiju ilmestyi hänelle uudestaan.
“Mitä taas huolit, poikaseni?” kysyi keiju. “Voih”, valitti talonpoika, “säkki on tyhjentynyt ja olen taas huolissani leivästä. Sydämeni ei kestä ajatusta siitä, että perheeni saa vähemmän kuin ansaitsee. Pystytkö auttamaan minua uudelleen?” “Pystyn, mutta vaadin taas vastapalveluksen. Tuo metsän reunaan talosi kaunein ja kallein koru, niin tammikuun ensimmäisenä päivänä tuon sinulle säkin, josta varmasti saat leipää koko lopputalveksi.”
Sopimus oli sillä selvä ja talonpoika alkoi pohtia, mikä olikaan hänen talonsa kaunein ja kallein koru. Hieman pettyneenä hän tuli siihen tulokseen, että se oli hänen vaimonsa kultainen kihlasormus. Silti hän päätti pitää sanansa keijulle, ja sinä yönä vaimon nukkuessa hän hivutti sormuksen tämän vasemmasta nimettömästä ja vei sen kiireesti ennen keskiyötä metsän laitaan.
Seuraavana aamuna vaimo huomasi heti sormuksen olevan kateissa. Koko aamupäivän hän etsi sitä sisältä ja ulkoa ja mietti päänsä puhki yrittäessään keksiä, minne se olisi voinut pudota, syytti jopa uskollisia piikoja varkaiksi. Mutta kun sormusta ei löytynyt, hän vain istui ja murehti loppupäivän. Talonpoika oli kuitenkin mielissään, sillä kuten oli sovittu, keiju tanssi tietä pitkin kahta edellistä suuremman säkin kanssa, ja kun hän asetti sen portin viereen, talonpoika näki selvästi vaimonsa kihlasormuksen keijun sormessa. Tällä kertaa säkki oli niin suuri, että sen vetämiseen piti valjastaa hevonen, ja talonpoika ajatteli, että tässä kuussa talossa syötäisiin kuin kuninkaat.
Ja kuninkaallisesti talossa tosiaan elettiin. Talonpoika järjesti juhlan toisensa perään, ja koko suku sai syödäkseen niin paljon leipää kuin napa veti. Koko tammikuussa ei ollut yhtäkään päivää, jolloin vatsa ei olisi ahdettu täyteen ruualla. Ja vaikka tytär ja vaimo eivät vieläkään tienneet, minne heidän aarteensa olivat hävinneet, ja edelleen surivat kadonneita kalleuksiaan, rattoisat annokset lämmittivät heidän sydämiään.
Kävi kuitenkin niin, että kuukauden hemmottelun jälkeen jauhosäkistä ei ollut jäljellä enää kuin pölyä pohjalla, ja talonpoika taas kerran hieroi otsaansa säkkiin tuijotellen. Jälleen kerran keiju ilmestyi paikalle, mutta tällä kertaa hänen kärsivällisyytensä, kuten talonpojan jauho, oli kulunut melko lailla loppuun.
Silti keiju vielä kysyi: “Mitä taas huolit, poikaseni?” “Voih”, valitti talonpoika, “perheeni on elänyt niin hyvin kuin palatsissa koko tammikuun, mutta näyttää että hyvä onnemme on lopussa. Kunpa voisit vielä kerran avustaa minua, niin olisin ikuisesti kiitollinen.” Keiju oli täysin kyllästynyt talonpoikaan ja hänen tapaansa kuluttaa loppuun keijun armollisuus. Niinpä hän sanoi: “Hyvä on, mutta tällä kertaa vastapalvelukseksi vaadin perheesi kauneimman ja kalleimman ihmisen. Tuo hänet tänään metsän reunaan, niin helmikuun ensimmäisenä päivänä tuon sinulle säkin, josta sinunkin kaltaisesi ahmatti voi syödä monen kuukauden ajan.”
Keiju lähti ja talonpoika ajatteli hänen sanojaan tyrmistyneenä. Perheen kaunein ja kallein ihminen? Keiju varmasti tarkoitti hänen tytärtään, joka oli kaunis kuin keväinen päivä ja viisas kuin antiikin jumalatar. Ketään ihmistä, ei varsinkaan tytärtään, voinut talonpoika myydä vaihtokaupassa, joten siihen päättyi hänen yhteistyönsä keijun kanssa.
Seuraavana päivänä ei keiju tanssinut tietä pitkin säkki selässään eikä talonpojan kutsunut ketään apuun säkin liikuttamisessa. Helmikuu elettiin talossa vaatimattomasti. Tuoretta leipää ei syöty joka aamu, puhumattakaan joka aterialla. Elämä siis oli kaikin puolin normaalia, eikä suuria juhlia enää järjestetty vain juhlimisen ilosta.
Ennen pitkää päivät pidentyivät, lumi suli ja talonpoika lähti kyntämään peltoaan keväisessä ilmassa. Ennen kuin hän oli ehtinyt työt aloittaa, paikalle ilmestyi taas sama keiju.
“Päätit siis purkaa sopimuksemme viime hetkellä”, keiju sanoi melko tylysti. “Pyysit aivan liian suuria hintoja”, vastasi talonpoika. Keiju heilautti kättään ja sanoi: “Olit valmis maksamaan suuria summia halusta, joka perustui vain mielihyvään eikä pakottavaan tarpeeseen. Vaadit yhä enemmän ja enemmän, joten itselleni pyysin vain reilua hyvitystä enkä mitään ylimääräistä. Noh, enhän minä sinun elämästäsi perusta, mutta kauppamme oli varsin tuottoisaa niin kauan kuin sitä kesti.”
Tämän sanottuaan keiju tanssahteli vanhaan tapaan tiehensä. Ja siinä katsellessaan keijun kauniiden ja kalliiden kenkien kimallusta ja kauniin ja kalliin sormuksen loittonevaa välkettä kevätauringossa talonpoika vihdoin ymmärsi virheensä eikä enää koskaan maksanut korvaamattoman kalliita hintoja tyydyttääkseen kevytmielisiä haluja.
Loppu.
Noa Autio
Candlelight
My dear friend
maybe even back then
you knew all along
you shone so bright
warmed up my heart
small flame in a hurricane
you still made me smile
It’s been a while
are you proud?
i’m still here
maybe you always knew
that’s why you danced so happily
Youre so much smaller now
i won’t let you burn out
my dear friend
you were always there with me
when i was too afraid for words
i could always look at you
thank you.
Siiri Närhi
KUVAT Marleena Nevalainen