16. luukku: “Rouva ja eräs sietämätön talvi”
“Kaamean, kaamean surkeaa, tämä olo, tämä sää ja tämä oleskelu!” rääkäisee Rouva, joka on tänään saanut tarpeekseen elämisen voivottelusta. Ryppyihinsä uppoava vaikeroija vetää ainoan ikkunansa verhot tiukasti suppuun ja lösähtää nojatuolilleen. Hän tiirailee tuimasti tuota peitettyä ikkunaansa. Rouvalla on elämää takana jo mielestään turhankin monta vuotta, mutta olemisen kolkkous ei silti tunnu loppuvan. Hän irvistää ikkunalleen ärähtäen.
Ulkona tuuli vispautuu peitettyä ikkunaa vasten kuin siihen paiskattaisiin vehnäjauhoja. Suunnitelmiensa mukaisesti Rouva ei pysty näkemään sitä lainkaan. Pöllyävää puuskaa on näes turha enää edes vilkaista, sillä hän ehti ihmetellä ensilunta jo aamuvarhain. Lumi ei ole nyt iltamyöhään enää toivottoman aamun elvyttävä ihme. Se on nyt vain vastentahtoisen liukastumisen ja viimassa vapisemisen varoittava huutomerkki.
Rouva rutistautuu tuoliinsa ja sulkee silmänsä tyytymättömänä. Hän jatkaa vaikerointiaan huokaisten, köhisten ja uneen melkein upoten. Rouva antaa kehonsa vajota tuoliin hetki hetkeltä yhä säälittävämmin. Vielä ei ole kuitenkaan aika painua pehkuihin. Iänikuisen ärtymyksen ja pettymyksen läsnäolo vaivaa hänen mieltään. Tuosta hiostavasta olotilasta voisi nimittäin päästä pois, jos hän ryhtyisi siihen edes kerran. Vielä ei siis saa nukahtaa.
“Minähän olen muuttunut ruveksi. Olen mädäntynyt osaksi tätä olotilaa. Tämä rupi pitäisi välittömästi repäistä irti!” Rouva ärähtää, silmät yhä supussa. On löydettävä pakokeino ennen lopullista väsähtämistä. Kiire toki tulee, sillä sekä keho että mieli ovat Rouvan huoleksi jo lyhistymäisillään uupumuksesta.
Tänään alkunsa saanut ivallinen talvi on tehnyt elämisestä ja olemisesta iljettävän laimeaa. Rouva ei saa enää silmiään avatuksi, mutta hän repii ne silti auki sormiensa voimin. Kotona ei ole toisaalta oikeastaan mitään nähtävää. Seinät karjuvat yksinäistä yksivärisyyttään, ja ikkunaa peittävät verhot roikkuvat hievahtamatta. Kotioveen ei ole koputettu pitkään aikaan, mutta talven hyytävyyden takia sitä on turha lähestyä muutenkaan.
Muutokseen on ryhdyttävä itse asiassa heti paikalla. Hän nousee ylös nojatuoliltaan ja ottaa muutaman horjuvan askeleen kohti ikkunaansa. Rouva mulkoilee ensin verhojen laskoksia epäilevästi. Hän kuitenkin päätyy kurkottamaan kohti kankaan reunaa ja vetäisee sen pois tieltä. Lumen peittämä, kalsea maisema jälleen paljastuu.
Ensimmäiseksi Rouvan mieleen tupruttaa lumisateen tahtiin muistoja jokaisesta ikävästä pakkasenpuremasta. Hän muistaa, kuinka kerran jäisellä tiellä tallustellessaan hän lipsui avuttomasti vatsalleen. Voi sitä nöyryytystä, jonka tämä musertava talvi Rouvalle silloinkin soi.
Vilu inhottaa Rouvaa päästä varpaisiin saakka, mutta vaikeroija ei enää salli käsien vetää verhoa takaisin paikalleen. Hän ei voi enää käpertyä kiukkuunsa. Rouvahan on tehnyt päätöksen. On aika olla voivottelematta. On aika elää.
Muutokseen ryhtyminen tuntuu kovin työläältä. “Kuinka onkaan mahdollista, että ihmismieli voi olla kaiken aikaa nyrpeä ja tyytymätön, mutta onni ei ole koskaan oikeasti läsnä?” Rouva mutisee, edelleen ärhäkkänä. Viima voimistuu ja tärisyttää huurtunutta ikkunanlasia. Rouva tuntee tyytymättömyytensä kuvotuksen kurkussaan asti. Jotain on nyt tehtävä.
Sillä hetkellä vapiseva Rouva kuulee jotain hylätyltä kotioveltaan. Viheltävä viima tuntuu kutsuvan häntä saranoiden, postiluukun sekä avainreiän kautta. Hän rientää kohti oveaan ja sen paiskaa auki. “Sinä senkin sietämätön talvi, kuinka kehtaatkin rääkätä minua!” hän parkaisee, valmiina värisemään hengiltä.
Lumipyrylle antautuessaan Rouva tyyntyy. Viima jättää viiltoja hänen kulahtaneille rypyilleen, ja nälkäinen pakkanenkin pureskelee vikkelästi hänen poskiaan. Kurja talvi tuntuu tosin jostain syystä kumman leppoisalta. Rouvan suupielet jopa värähtävät kohti lumipilviä.
TEKSTI JA KUVA: Marga Herrmans