Tutkimusretki Suomen historiaan: sukulaisia haastattelemassa

Itsenäisen Suomen historian kurssilla eräänä tehtävänä on haastatella omaa sukulaistaan ja selvittää, millaista elämää menneet sukupolvet ovat täällä raukoilla rajoilla eläneet. Tällainen varsin vaativa tutkimustehtävä kuuluu kaikkien opiskelijoiden kurssisuoritukseen. Ines Saikku ratkaisi tehtävän omintakeisesti ja harvinaisen tyylikkäästi. Näin jännittävää analyysia ei usein tapaa koulutehtävissä. Lukekaa ja nauttikaa! toivoo historian opettaja.

L.M. Ericssonin lankapuhelimia Suomen merimuseon kokoelmista. Puhelimen kehitys jos mikä kertoo viestintäteknologian muutoksesta. Kuvalähde: Suomen merimuseo, Suomen merenkulkulaitoksen kokoelma (CC BY 4.0)

Lankapuhelimista tietoyhteiskuntaan

Haastattelin vuonna 1949 syntynyttä sukulaistani hänen nuoruutensa elämästä sekä maailmassa tapahtuneista muutoksista. Näkökulmanani olivat tieto ja kommunikaatio. Valitsin tämän aiheen, koska olen kasvanut digitaalisessa tietoyhteiskunnassa, ja tiedän että muutos nykyajan ja menneisyyden välillä on suuri.

Sovin isotätini kanssa haastattelusta ja menin hänen luokseen kylään. Nauhoitin haastattelun. Haastattelu sujui leppoisasti, ja hänellä oli paljon kerrottavaa. Kiitin isotätiäni juttutuokiosta, ja kysymysten jälkeen jatkoimme vielä keskustelua.

Huom! Isotätini vastaukset eivät ole sanasta sanaan, vaan tiivistelmiä siitä mitä hän sanoi. 

Haastattelu

Kerro, millaista oli olla lukiolainen sinun aikanasi? (Isotätini kävi lukion 60-luvulla)

Opiskelin kielilinjalla, lukiossani oli myös matematiikkalinja. Kaikki tunnit pidettiin saman luokkaryhmän kanssa, ja oppiaineet olivat samat läpi lukuvuoden, eli ei ollut jaksoja. Opiskelin ranskaa, saksaa, ruotsia, englantia, kuvataiteita, reaaleja sekä liikuntaa. Ei ollut paljoa vapautta tai valinnanvaraa opintojen suhteen.

Miten hankit nuorena tietoa (esimerkiksi koulua varten)? Oliko kouluissa aina kirjasto?

Kyllä, kouluissa oli kirjasto, mutta kävin harvemmin siellä, saatika muissakaan kirjastoissa. Jos tarvitsin tietoa, käytin kotoa löytyvää ensyklopediaa, sellaista paksua kirjaa. Mutta harvoin tuli tarve ylipäätänsä etsiä mitään tietoa, kaikki tarvittava tuntui löytyvän oppikirjoista. Tietämys maailmasta oli hieman kapeampaa tämän takia. Ihminen saattoi tietää enemmän vaikka maantiedosta tai muista kulttuureista, jos oli matkustellut paljon. Tietämys siis perustui enemmän omiin kokemuksiin.

Lukivatko ihmiset ennen enemmän, koska ei ollut esimerkiksi somea
?

Lukeminen oli jakautunutta samalla tavalla kuin nykyäänkin: jotkut lukivat paljon ja jotkut eivät. Minä itse tykkäsin lukea. Tosin keskimäärin kansa luki enemmän, etenkin sanomalehtiä, koska se oli tärkein tiedonlähde. Eräs ystäväni esimerkiksi vastasi maantiedon ylioppilaskokeessa vain sen perusteella, mitä oli oppinut sanomalehtiä lukiessaan, ja sai ihan hyvän arvosanan. 

Vertaa nykypäivän tiedonsaantia nuoruutesi tiedonsaantiin.

Lukioaikanani tärkeimpiä tiedonlähteitä olivat sanomalehti, radio ja televisio. Lähes kaikki lukivat päivän sanomalehden tai katsoivat uutiset. Nykyään tiedon voi halutessaan itse etsiä netistä, milloin haluaa. Tieto on aina helposti saatavilla, mikä on tehnyt ihmisistä hieman laiskoja, voisi sanoa. Ei tunnu olevan järkeä kunnolla perehtyä mihinkään tietoon, kun sen voi kuitenkin googlettaa sekunnissa. Esimerkiksi ei tarvitse opetella reseptiä ulkoa, koska sen voi katsoa netistä. En oikein pidä tästä muutoksesta. Vaikka muuten omat arjen rutiinit ovat muuttuneet, en ole luopunut paperisesta sanomalehdestä tai kalenterista. Kirjoitan asiat mieluummin käsin ylös, silloin se jää paremmin muistiin. Vaikka digitalisaatio on helpottanut monia asioita, kaikki ei ole parempaa diginä.

Miten arjen kommunikaatio on muuttunut? 

Nuorena osasin kaikkien lähimpien ystävieni puhelinnumerot ulkoa, koska puhelut olivat silloin nopein tapa ottaa yhteyttä. Kun sovittiin tapaamisista, se tapahtui lähes aina koulussa. Tapaamispaikat ja -ajat olivat hyvin tarkkoja, usein vakituisia, kuten “nähdään kellon alla”. Nykyään voi laittaa viestiä ja kysyä “missä oot” tai “sori, tuun vähän myöhässä”. Ennen täytyi tulla juuri oikeaan aikaan.

Harrastukset olivat myös tärkeitä sosiaalisia tapahtumia. Minulla ja kavereillani oli useita yhteisiä harrastuksia. Matkapuhelimet olivat iso murros, mutta muutos tapahtui pikkuhiljaa. Se helpotti kommunikaatiota paljon, pystyin esimerkiksi helpommin hoitamaan kansainvälisiä työasioita, tehdä työpuhelun vaikka rantakalliolta. Ennen matkapuhelimia käytin faksia, sitä voisi verrata nykypäivän sähköpostiin. Faksi oli tietysti kiinteänä toimistolla, kun taas sähköpostin voi lähettää kännykällä mistä vain, jos siellä vain on netti.

Teknillisen korkeakoulun (nykyään Aalto-yliopisto) ensimmäinen telefaks-laite 1980-luvulla. Tieto siirtyi reaaliajassa vaikka toiselle puolelle maailmaa. Kuvalähde: Aalto-yliopiston arkisto, Teknillisen korkeakoulun kokoelma, (CC BY 4.0)


Analyysi

Haastattelun perusteella tekisin tällaisen metaforan: menneisyyden media ja tieto on kuin kivijalkainen puutalo, nykypäivän on pop-up teltta. 

Puutalon rakentamiseen menee aikaa ja vaivaa, mutta se kestää pitkään ja siellä voi asua vaikka koko elämänsä. Kaikkien talot ovat erilaisia, koska kaikki eivät jaksa rakentaa yhtä paljon. Kirjojen ja lehtien lukeminen sekä perehtyminen tietoon on pitkäkestoista, mutta sen hankinta on työlästä. Talo pysyy kiinteästi paikallaan, ja ystävät voivat tulla sinne kylään nauttimaan takkatulen lämmöstä. Media ja tieto oli ennen kiinteää, ja viestiäkseen piti mennä välineiden, kuten puhelinkopin luo, ja lehdet tuotiin ihmisille luettaviksi. Yhteydenpito tapahtui lähinnä ihmisten kanssa, jotka jo valmiiksi tunnettiin “tosielämässä”. Vanha talo oli tosin hauras: se saattoi palaa poroksi, jättäen vain perustukset. Jos arkisto paloi, oli tieto ikuisesti mennyttä, ellei ollut kopioita tai tietoa ihmisten muistissa.

Pop-up teltta kulkee helposti mukana repussa, ja sen voi pystyttää nopeasti minne vain, kuten media ja tieto kulkee aina mukanamme älylaitteissa. Teltan kanssa voi mennä jopa ulkomaille, ja on helppoa mennä telttailemaan kavereiden tai tuntemattomien kanssa. Somessa voimme lukea uutisia ympäri maailmaa ja tutustua uusiin ihmisiin, samalla kun pitää yhteyttä ystäviinsä. Teltan ovet lepattavat auki, ja annamme kaikkien vastaantulijoiden käydä sisällä ihailemassa teltan sisustusta. Media on hyvin julkista ja avointa, elämämme on kirjoitettu nettiin. Teltta voi mennä rikki, mutta halvalla voi ostaa uuden ja jatkaa samaan malliin, kuten puhelimen rikkoutuessa kuvat ja muut tiedot voi palauttaa pilvestä uuteen puhelimeen.

Lopulta kuitenkin joudumme piipahtamaan vanhassa talossa, koska teltassa ei voi asua pitkiä aikoja. Opiskellessamme käytämme kirjoja, koska some ei kuitenkaan voi kouluttaa meitä tohtoreiksi. Kestävää, pitkäaikaista tietoa rakentaessamme täytyy usein varautua vanhoihin tapoihin. Teltan avulla maailma on meille jatkuvasti käden ulottuvilla, talon avulla meillä on pysyvä koti. Parasta olisi olla molemmat. Nykypäivänä tuntuu siltä, että kaikki haluavat asua vain teltassa, se kun on vain niin helppoa ja nopeaa.

1960-luvun Tena-merkkinen teltta ja onnellinen matkailija. Kuvalähde: Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, UA Saarisen kokoelma, (CC BY 4.0)

Koen käyttämäni lähteen eli haastateltavani luotettavaksi, koska isotätini on hyvin kouluttautunut ja nähnyt paljon maailmaa elämänsä aikana sekä työssään käyttänyt ajankohtaisia viestintävälineitä. Nykyään hän käyttää uusinta teknologiaa ja seuraa somea pysyäkseen selvillä lastenlastensa elämästä.

TEKSTI: Ines Saikku

KUVAT: Arkistojen ja museoiden yhteinen kuvapalvelu Finna.fi