Koko joukko torkkeleita KokoTeatterissa
“Norminäytelmä” on Marjo Niemen kirjoittama ja Anna Veijalaisen ohjaama näytelmä, jonka kävimme katsomassa KokoTeatterissa Torkkeleille kokonaan ostetussa näytöksessä 3.11. Rooleissa olivat Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo, Cristal Snow ja Jani Toivola.
”Asiat ovat olemassa suhteessa toisiinsa”, todetaan Norminäytelmän alussa, kun lavalle ilmaantuu muodoton kangasmöykky. Jopa tämä kangasmyökky joutuu kaikessa muodottomuudessaan arvostelun ja normien uhriksi jossain vaiheessa. Näytelmä tiedostaa tämän.
Viihteellä, näytelmillä ja kirjallisuudella on kautta historian ollut tärkeä merkitys normien ja konventioiden luomisessa sekä niiden vahvistamisessa. Norminäytelmä leikittelee ja tekee näkyväksi nämä valtarakenteet normikriittisyydellään. Lavalla muilta hahmoilta vievät tilaa niin normipariskunta kuin Jorma-setä. Näiden henkilöiden luomiin muotteihin muut hahmot koettavat epätoivoisesti mahtua. He voivat ahtaa itsensä muottiin, mutta jokin ei vain lopulta tunnu oikealta. Yksi näytelmän keskeinen idea onkin, että hahmot oppivat pikkuhiljaa hyväksymään itsensä.
Norminäytelmä viittaa esikuviinsa.
Norminäytelmä kytkeytyy myös teatterin historiaan, sillä sen näyttelijät esittävät useita rooleja. Samanlainen toteutus on ollut käytössä jo antiikin Kreikassa, tosin silloin vain miehillä oli oikeus näytellä. Täten miesnäyttelijät näyttelivät myös naisroolit. Tuolloin näyttelijät käyttivät erilaisia maalattuja naamiota ja pukuja kuvaamaan eri hahmoja. Nyt vaatteita vaihdetaan kaiken aikaa, ja toteutus tuntuu erityisen luontevalta Norminäytelmän kontekstissa, sillä pukeudumme myös omassa arjessamme jatkuvasti eri rooleihin, jotka ovat ympäristömme sanelemia.
Näytelmä on paikoittain tuskaisen itsetietoinen. Hahmot toivovat juonenkäänteitä suurimmalta osalta juonettomaan näytelmään ja syyllistävät niin yleisöä kuin näytelmää. Tämä toimii näytelmässä hyvin, sillä se kutsuu yleisön pohtimaan omaa suhtautumistaan sen esittämiin aiheisiin.
Näytelmän käyttämät tekniikat voi helposti kytkeä toisen maailmansodan jälkeiseen absurdin teatterin perinteeseen ja sen tuottamiin näytelmiin kuten Beckettin “Huomenna hän tulee”. Hahmot filosofoivat ja kertoilevat ilman selvää päämäärää aivan kuten Beckettin näytelmissä.
Teatterin historia on täynnä epäkonventionaalisia hahmoja ja sukupuolirooleja, jos niitä vain osaa ja haluaa etsiä. Shakespearen kirjoittama lady Macbeth tuskailee oman naiseutensa kanssa, kiroaa sitä ja haluaisi siitä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hänellä on valtava palo johtamiseen ja valtaan mutta ei mahdollisuuksia toteuttaa tätä. Siksi hän rupeaa elämään miehensä kuningas Macbethin kautta.
Norminäytelmäkin viittaa Shakespeareen useaan otteeseen niin puvustuksessa kuin hengessä. Puhuessaan juonesta ja juonenkäänteistä hahmot alkavat hitaasti pukeutua renessanssiasuihin joko pilkatakseen tai kunnioittaakseen perinnettä.
Norminäytelmän nerokkuus piilee osittain myös siinä, että se hyödyntää intersektionaalisuutta. Petriikka Pohjanheimo esittämä hahmo pohtii näytelmässä naiseuttaan, seksuaalisuuttaan, kehoaan ja ikäänsä. Kun hahmon lähipiirin aikuisille selviää, että hän elää parisuhteessa naisen kanssa, nämä huolestuvat hänen lastensa puolesta.
Teatteri on hyvä vaikuttamisen keino.
Näytelmä oli mielestäni ehdottomasti katsomisen arvoinen, ja vaikka sen aiheet olivat varmasti jo monen Torkkelin tiedossa, on niitä hyvä pohtia vielä kerran.
Kokemuksen tiivistää hyvin yksi näytelmän viimeisistä repliikeistä: “Vaikka me tiedetään nämä asiat, niin nämä asiat täytyy sanoa ääneen uudelleen ja uudelleen, että me muistetaan, mitkä ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat meidän tunteisiin.”
TEKSTI: Filippa Jonasson
KUVAT: Marleena Nevalainen sekä Maiju Laurila ja Jemiina Törnwall