Poikkeusoloissa, osa 2
Äidinkielen ja kirjallisuuden kursseilla opiskelijat muistelivat etäkouluaikaa ja kirjoittivat myös, miltä tuntui tulla kouluun pitkän tauon – monen kuukauden – jälkeen. Orastava kevät sai myös liikkeelle, astumaan ulos sisätiloista ja ihastelemaan luonnon heräilyä. Maarit Nopsanen
Valokuvakursseilla perehdyttiin valokuvailmaisuun tutkimalla ympärillämme tapahtuvaa poikkeuksellista aikaa. Tutustuimme kurssin alussa suomalaisten valokuvaajien dokumettiprojektiin Poikkeustila 2020. Pohdimme myös, minkälaisia ilmiöitä ja teemoja poikkeuksellisesta ajasta opiskelijoille tuli mieleen.
Kurssin edetessä opiskelijat tutkivat ja tulkitsivat omaa eristäytynyttä todellisuutta valokuvin. Tarkastelimme yhdessä syntyneitä kuvia pitkin kurssin etenemistä. Tämä tuntui hyvältä. Saimme luotua jonkinlaista yhteyden tunnetta, kun pääsimme kurkistamaan toinen toistemme eristäytyneeseen todellisuuteen. Loviisa Kangas
Etäkoulussa
Ulkona paistaa aurinko ja on lämmin. Mutta arvatkaa, missä minä olen! Istun kotona päiväni viidennellä etätunnilla, ja koneeltani kuuluu opettajan luennointi ties mistä. En jaksa oikein keskittyä tunnilla. Sitä paitsi oikeaoppisesti todellinen opiskelu aloitetaan usein vasta koeviikolla. No niin, palataan nyt kuitenkin minun tämänhetkiseen kärsimykseeni. Kahdeksasta neljään menee koneen äärellä etätunneilla. Sen jälkeen on niin uupunut, ettei ulos jaksa lähteä. Taitaa ulkoilu jäädä tältäkin päivältä, ehkä joskus sitten. Kai sitä aina voi unelmoida. Sentään on jotain mistä pitää kiinni.
Ninni Tommila
Lähdin tänään ulos. Tuuli puhalsi kevyesti. Se ja viileä ilma tekivät varjoista melko kylmiä. Auringossa seisoessa kuitenkin oli täydellisen lämmin. Talvella olin tottunut märkään ja kylmään, joten oli virkistävää vihdoin päästä ulos hyvän sään aikaan ja vieläpä pitkän tauon jälkeen.
Olin ehtinyt unohtaa viruksen takia, millaista tuntuu olla ulkona ja nauttia olosta. Kun muistelin kavereiden kanssa tehtyjä Linnanmäen matkoja, ne tuntuivat kaukaisilta muistoilta maailmasta, jossa en enää elänyt. Tämänpäiväisen jälkeen olen saanut virkistettyä muistiani ja tiedän, että tulevaisuudessa saan jälleen nauttia kevätpäivistä.
Nimimerkki “Säästöpakkaus”
Takaisin kouluun
Ensi viikolla pääsen ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa lähiopetukseen, ja vaikka päällimmäinen tunteeni on ilo siitä, että voin nähdä taas tuttuja, olen myös vähän huolestunut, että olen liian tottunut etäopetukseen. Ensinnäkään koulussa ei voi ottaa päiväunia, kun siltä tuntuu, eikä koko ajan voi häipyä vessaan tai hakemaan ruokaa.
Toinen huoleni on, etten osaa fyysisesti olla normaalissa luokkatilanteessa. Etäopetuksessa voin istua, äännellä, ilmeillä, liikkua, pyöriä ja tehdä vaikka mitä juuri kuten haluan, koska olen tilassa yksin. Vähän siis jännittää, osaanko käyttäytyä “normaalisti” luokassa: muistanko viitata tai olla pyörimättä tuolissani. Sen lisäksi luulen sosiaalisten taitojeni kärsineen vähän, sillä olen lähinnä viettänyt aikaa perheen kanssa ja heidän kanssaan puhun asioista eri tavalla kuin vieraammille ihmisille.
Voin kuitenkin huolissani lohduttautua sillä, etten varmasti ole ainoa, jolla on samanlaisia ajatuksia. Olemme kaikki samassa tilanteessa, niin opettajat kuin oppilaat, joten uskon, että muut osaavat olla empaattisia, jos tyrin.
Vilja Vehman
Kun tulin kouluun pitkästä aikaa, tuntui kuin koko joulukuusta huhtikuuhun kestävä aika olisi ollut jotain etäistä ja kaukaista. Kouluun tulo tuntui niin tavalliselta, aivan kuin olisin ollut yöunilla pitkään ja jatkanut koulunkäyntiä normaalisti. Tietysti olin opiskellut kursseilla parhaani mukaan kotonakin, mutta kouluun saapuminen toimi kuitenkin jonkinlaisena herätyksenä. Heräsin siihen, että voin kävellä kouluun, koska ilma on niin kaunis, ja siihen, että tämä on viimeinen jakso ja sen jälkeen alkaa kesäloma.
Henna Haapalainen
Näen jälleen punaisen, oranssin ja keltaisen väriset rakennukset, kun katson ulos ikkunasta. Näen myös pitkästä aikaa Linnanmäen korkeimmalle ulottuvat laitteet, jos kurotan hieman niskaani. Olin jo ehtinyt tottua näkemään pihamme jykevät puut ja naapurimme suuren televisioruudun. Tämä Helsingin siluetti tuntuu yllättävän kotoisalta Espoon betonin ja pölyävien teiden jälkeen.
Palattuani kouluun huomasin, etten enää osaa olla ihmisten seurassa samalla tavalla kuin ennen. Kaikki tututkin ihmiset tuntuvat vierailta ja hieman pelottavilta. Sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu jonkinlaiselta stressaavalta performanssilta. En muista oikeita vuorosanoja tai sitä, millä puolella lavaa minun pitäisi seistä. Huomaan myös, että kaikki muutkin tuskailevat sosiaalisissa tilanteissa enemmän kuin ennen. Lähimmät ystäväni huokaavat syvään helpotuksesta samalla tavalla kuin minä, kun keskustelu puolitutun kanssa on ohi.
Aino Kuusinen
“Tädin mielestä tänään oli kesän ensimmäinen päivä”
Sain todistaa jälleen luonnon uudelleen heräämistä.
Muuttolinnut ovat palanneet. Peipot, töyhtöhyypät, västäräkit.
Puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, kuten äiti aina sanoo.
Vaari kertoi, että näki jo toissapäivänä kyyn loikoilemassa kivellä.
Aurinko herättää säteillään ja paistaa iltaan asti.
Pikkuveli niistää tukkoisena nenäänsä, johtuu taas pähkinäpensaista.
Pienet, keltaiset leskenlehdet ovat alkaneet tavoitella aurinkoa pellon reunassa ja sinertävät sinivuokkoryppäät puskevat harmaan heinikon alta.
“Tässähän pitää valmistautua viljelemään”, isä sanoi.
Sitruuna- ja nokkosperhoset lentelevät vuoronperään pihan poikki.
Kuukausien jälkeen kuulen taas puron solinan
ja näen kimaltelevan lammen pinnan.
Mummu kertoi, että lapsuudessaan he alkoivat
tähän aikaa vuodesta hypätä narua.
Auringon säteet lämmittävät takapihalla istuessa.
Sisällä on kuuma paahteen takia.
Serkut ovat t-paitasillaan, sillä “täällähän on jo kesä”.
Krookukset ja tulppaanit puskevat maan pinnalle.
Linnut laulavat taustalla kilpaa.
Enon mukaan viikon päästä puissa on jo lehdet. Mielestäni hän liioitteli.
Valkoiset joutsenet lentävät sinistä taivasta vasten
ja varastavat huomion laulullaan.
Muurahaiskeko on täynnä vilinää.
Tädin mielestä tänään oli kesän ensimmäinen päivä. Olisipa se totta.
Pipsa Salonen
