Rehtorin puhe ylioppilaille: “Uskaltakaa elää, pelkäämättä virheitä!”

Hyvät erityisen rakkaat uusvanhat ylioppilaat!

Hyvät juhlavieraat, perheenjäsenet, ystävät ja Torkkelin väki!

Saima Harmajan runossa Edith Södergran sanotaan:

Pimeässä aavistit uuden auringon nousun,
etäältä tunsit sen legioonien jyminän.
Kylmät pisarat väistyivät hämmästyen
valtavan loimusi luota.

Hyvät kevään 2020 ylioppilaat. Teiltä on vaadittu rohkeutta, tahtoa ja kykyä sietää epävarmuutta enemmän kuin yhdeltäkään aiemmalta ylioppilaiksi valmistuneelta vuosikerralta. Epävarmuuden sietokykyänne koetellaan edelleen tässä maailmantilanteessa.

Vuosi 2020 on historiallinen. Historiallista ja ainutkertaista on taatusti myös se, että samat opiskelijat julistetaan ylioppilaiksi kaksi kertaa. Se tekee teidän valmistumisvuodestanne unohtumattoman ja toivottavasti jää myös ainutkertaiseksi sukupolvikokemukseksi.

Korona-aika koettelee kaikkia. Nyt jos koskaan haluaisi pystyä kontrolloimaan kaikkea ympärillään, ennustamaan oikein ja tietämään etukäteen, miten pitäisi toimia.

Yllättäen pyrkimys täydellisyyteen, kaiken hallitsemiseen ja virheettömyyteen, estää meitä kokemasta elämää ja kaikkia tunteitamme syvästi. Se estää meitä olemasta aidossa yhteydessä muihin ja itseemme.

Koulumme opettaja lähetti minulle artikkelin, jossa Tommi Laiho kirjoittaa Brene Brownin tutkimustuloksista ja pohtii niiden merkitystä luovassa ja innovatiivisessa toimintaympäristössä.

Brené Brown on yhdysvaltalainen Houstonin yliopiston sosiaalityön tutkimusprofessori, sosiaalityöntekijä ja tietokirjailija. Hän on tutkinut ihmisten haavoittuvuutta, rohkeutta, omanarvontuntoa ja häpeää.

Lähdin itse googlailemaan Brene Brownia ja löysin hänen Ted Talk – esityksensä haavoittuvuuden voimasta. Apulaisrehtori Maiju Silen löysikin sitten minut itkemästä liikutuksesta rehtorin huoneesta katsoessani esitystä. Haluan kertoa teille pysäyttävistä ja liikuttavista oivalluksista, joita koin. Brownin keskeisin teema liittyy haavoittuvuuden ja rohkeuden suhteeseen.

Moni tulkitsee haavoittuvuuden, herkkyyden ja pelokkuuden heikkoudeksi, jota pitää välttää. Toisaalta vain oman haavoittuvuuden hyväksyminen mahdollistaa rohkeuden kestää mielen ja tunteiden kipuilua. Rohkeus on myös sitä, että kestää epävarmuutta eikä ole varma lopputuloksesta.

Laiho kirjoittaa siitä, miten Brown opastaa rakentamaan innovatiivisia ja luovia kulttuureita:

”Keskiössä ovat ihmiset, empatiakyky ja haavoittuvuuden tunnustaminen. Oleellista on uskaltaa käydä syvällisiä totuudellisia keskusteluja, jossa ihmisyyden suuret pelot ovat läsnä. Kulttuurin pitää hyväksyä erilaisuus, inhimilliset piirteet, riskit ja epäonnistumiset.

Vain näissä olosuhteissa tekijät voivat puhjeta kukkaan ja uskaltavat tarjota hullujakin ideoita sekä kokeilla asioita, joiden seurauksia ei voi etukäteen taata. ”

Uskon ja tiedän Torkkelin olevan innovatiivisen kulttuurin hautomo, todellinen tähtisumu. Opettajat yhdessä opiskelijoiden kanssa luovat ympäristön, jossa jokainen opiskelija voi kasvaa omaan potentiaaliinsa ja puhjeta kukkaan uskaltaen olla samalla haavoittuva ja heikko.

Mielestäni Torkkelin arvot perustuvat haavoittuvuuden olemuksen syvälliseen ymmärtämiseen. Myös tärkeä mottomme, periksi ei anneta, kertoo rohkeudesta jatkaa yrittämistä, vaikka lopputulos on epävarma, tiedostaen samalla, että emme välttämättä aina saavuta tavoitettamme. Yrittäminen on tärkeämpää kuin halutun lopputuloksen saavuttaminen.

Vain uskaltamalla olla haavoittuva, voi tuntea syvästi, kokea olevansa arvokas, rakastaa muita ja itseään.

Yhteys ja vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa antaa merkityksen elämällemme.

Voidaksemme olla yhteydessä meidän täytyy sallia itsemme tulla todella nähdyiksi. Nähdyksi tulemisen ehtona on asettua alttiiksi tuskalliselle haavoittuvuuden kokemukselle. Vahva omanarvontunto on pohjana kokemukselle siitä, että kelpaamme yhteyteen muiden kanssa ja että olemme riittäviä.

Jos uskallamme näyttää haavoittuvuutemme, voimme kokea myös iloa, kiitollisuutta ja rakkautta. Jos turrutamme itsemme, emmekä asetu alttiiksi, emme voi tuntea syviä tunteita, emmekä kokea yhteenkuuluvuutta.

Jotta meidät nähtäisiin itsenämme, jotta voimme rakastaa koko sydämellämme, jotta kokisimme vahvaa yhteyttä muihin, meidän täytyy uskaltaa olla haavoittuvia.

Meidän täytyy myös uskoa, että olemme riittäviä. Jos toimimme siinä uskossa, että olemme riittäviä, alamme kuunnella toisiamme, olemme ystävällisempiä ja hellempiä itsellemme ja toisille.

“Pariisin kevään” kappaleessa “Kesäyö” lauletaan:

Istuin hämärässä
Alkoi hetki joka tuntui
Kuin ei se loppuisi milloinkaan
Hetkeksi hiljaisuus
Saapui luokseni kuin olento
Ja huusi, “Älä pelkää maailmaa”

Ja näin minä sanon teille:

Palakaa liekkeinä kasvaen ihmisinä,
koskaan periksi antamatta,
pelkäämättä maailmaa!
Olkaa ylpeitä itsestänne.
Uskaltakaa elää, pelkäämättä virheitä.

Uskaltakaa olla haavoittuvia, koska vain siten voitte elää tässä hetkessä.
Rakastakaa, itseänne, elämää ja muita.
Pyrkikää kaikessa yhteiseen hyvään.

Muistakaa ettette koskaan ole yksin – yhdessä on aina enemmän kuin
osiensa summa.

Voitte olla varmoja siitä, että Torkkeli ei koskaan lähde teistä.

Onnea vielä kerran, rakkaat, ihanan urheat Torkkelin ylioppilaat – ikuiset Tossut!

Ylioppilaan puheen jälkeen esitetään Torkkelin väen tekemä musiikkivideo, jolla koko Torkkelin väki haluaa hyvästellä teidät ja kietoa teidät onnitteluhalauksiin!

Tarja Aro-Kuuskoski

VALOKUVA Arina Maslennikova, mediatiimi
GRAFIIKANVEDOS Tuuli Kirkinen