Tuomitsemisen illuusio

Tuntuu siltä, että monilla ihmisillä on usein sellainen olo, että joku tuomitsee heidät tai heidän tekemisensä. Pelkästään ohikulkijan vilkaisu omaan suuntaan vaikka kaatuessa jalkakäytävällä saattaa saada aikaan tällaisen tunnereaktion. Ja esimerkiksi useita nuoria voi jännittää kavereiden reaktiot uuden hiustyylin hankittuaan. Tämä kaikki päänvaiva ei kuitenkaan ole loogisesti ajateltuna tarpeellista, vaan nämä vaistomaiset oletukset ovat varjo ajoilta, jolloin ihmiset turvautuivat vahvasti omaan heimoonsa, mikä oli elämänehto.

Todellisuudessa ketään ei kiinnosta, kuinka pahasti sinä epäonnistut tai kuinka tyhmältä sinä näytät. Ihmisen aivot vain rakentavat tällaisia illuusioita. Henkilökohtainen uskomukseni on, että silloin kun oletamme, että joku ihminen tuomitsee meidät, todellisuudessa näin tekemällä tuomitsemme vain itse itsemme, vaikka tekisimmekin sen toisen ihmisen näkökulmasta.

Tästä ilmiöstä täydellinen esimerkki on Heini Junkkaalan ohjaaman näytelmän “Sexton” (2006) ensimmäinen kohtaus. Kohtauksessa näytelmän päähenkilö 16-vuotias Sexton panee kaikin voimin vastaan, jotta hänen ei tarvitsisi lähteä rippileirille. Sexton päätyy tekemään sopimuksen isänsä kanssa: jos hän menee leirille, ei hänen tarvitse poistua huoneestaan koko kesänä. Koko kohtaus viittaa sosiaaliseen ahdistukseen, joka näyttää kumpuavan Sextonin pelosta tulla tuomituksi. Hän pysyttelisi mieluummin mukavasti omassa huoneessaan, jonne kenenkään katseet eivät ulotu, kuin olisi haavoittuvainen ja menisi rippileirille.

Tiedämme, että jos Sexton olisi oma itsensä, uskaltaisi olla haavoittuvainen ja menisi tutustumaan muihin ikäisiinsä, olisi tulos kaukana maailmanlopusta ja ehkä loppujen lopuksi jopa mukavuusalueelta poistumisen arvoinen. Tästä huolimatta Sextonin illuusio siitä, kuinka hän on erilainen ja miten muut voisivat tuomita hänet, on niin vahva, että se lähestulkoon estää häntä menemästä leirille. Sextonin illuusiosta kertoo myös dialogi hänen isänsä kanssa, jossa Sexton tokaisee: “Urpoo jengii pelkästään.” Tämä Sextonin oletus viestii yhä vahvemmin hänen epävarmuudestaan siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat hänestä. Sexton olettaa, että muut ihmiset eivät pidä hänestä, ilman mitään hyvää syytä. Koko tilanne toimii esimerkkinä nykyihmisen periytyneistä selviytymisvaistoista, jotka tiedostamattamme vaikuttavat käytökseemme ja ovat täysin turhia modernissa maailmassa.

Joskus muut ihmiset kuitenkin oikeasti paheksuvat, kun päättää olla haavoittuva, eikä se ole vain oman mielen oletusta. Tällaisissa tapauksissa vanha klisee “Älä välitä siitä, mitä muut sanovat” on mielestäni paras tapa reagoida. Tietenkin kritiikin hyväksyminen ja yleisesti muiden kuunteleminen ovat tarpeellisia asioita, mutta silloin kun ihmiset yrittävät rajoittaa omia tekemisiä vain sen vuoksi, että ne ovat normista poikkeavia, on terveellistä osata kuunnella itseään. Mielestäni täydellinen itsensä toteuttaminen lähtee siitä, että osaa tehdä päätöksiä ilman, että pelkää muiden mielipiteitä asiasta.

Käsitykseni mukaan merkittävä, vaikkakaan ei ainoa syy siihen, miksi sosiaalinen ahdistus on yleistyvä vaiva erityisesti nuorilla, on sosiaalisen median käytön yleistyminen. Useiden sosiaalisen median alustojen pääkonsepti on ihmisten hyväksynnän kerääminen “tykkäysten” muodossa. Mitä enemmän, sitä parempi. Tämä vaikuttaa vahvistaneen monien taipumusta tarvita muiden sosiaalista hyväksyntää. Tätä kautta muiden ihmisten hyväksynnän kerääminen virtuaalisesti vaikuttaa lisänneen ihmisten sosiaalista ahdistusta: “Mitä jos ne pitääkin mua ihan outona?”

Onnellisimmat ihmiset ottavat riskejä, ja ihmiset jotka ottavat riskejä, osaavat olla antamatta liikaa painoa muiden ajatuksille. Loppujen lopuksi ei voi lukea eikä hallita muiden ajatuksia, joten yhtä hyvin voi olla antamatta niille valtaa. Lievää sosiaalista ahdistusta kokeneena mielestäni jokaisen tämän vaivan kanssa kamppailevan ihmisen on tärkeää sisäistää tämä konsepti muodossa tai toisessa päästäkseen pelostaan irti.

Melko radikaalista tuomitsemisesta taas kertoo P. Mustapään 85 vuotta vanha runo “Keltainen naakka” (1945). Pelkästään se fakta, että runo on julkaistu lähes vuosisata sitten, kertoo siitä, kuinka ajaton ihmisluonne on. Runossa keskitytään naakkaan, joka on keltainen eikä musta kuten muut naakat. Tästä syystä muut naakat pitävät keltaista naakkaa pilkkanaan ja lopulta puhkovat sen silmät. Runo on selvästi allegoria, ja kertomus symboloi ihmisten taipumusta tuomita joukosta poikkeavat ja erilaiset yksilöt.

Runossa esitetty ilmiö, normista poikkeavien yksilöiden tuomitseminen, vaikuttaa mielestäni olevan suuri syy siihen, miksi nyky-yhteiskunta ei toimi optimaalisesti. Monet sodat on taisteltu vain sen vuoksi, että ihmisillä on vaikeuksia hyväksyä erilaiset yksilöt. Tämä kaikki yhdistyy takaisin selviytymisvaistoihimme ja siihen, kuinka heimohenkisiä ihmiset ovat. Yhteisö ikään kuin sabotoi itseään yhden psykologisen taipumuksen takia, joka loogisesti ajateltuna tuntuu täysin järjettömältä.

Loppujen lopuksi ihmiset ovat vielä erittäin samanlaisia siihen ihmisapinaan verrattuna, joka toimi puhtaasti vaistojensa pohjalta ja oli riippuvainen heimostaan. Mielestäni ihmiskunnan edistymisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että ihmiset alkavat tunnistamaan nämä syvältä kumpuavat pelot ja luulot. Ennen kuin nämä ilmiöt ovat laajasti tunnistettuja kulttuurissamme, on epätodennäköistä, että ihmiskunta pystyy elämään ilman konflikteja; että ihmiset eivät pelkäisi sosiaalisia tilanteita eivätkä haavoittuvana olemista ja että normista poikkeavia yksilöitä ei vieroksuttaisi.

Yksi ihmisen perustarpeista on itsensä toteuttaminen, ja jos se ei ole täysin sosiaalisesti hyväksyttävää, yhteiskunta ei voi toimia optimaalisesti. Mahtavinta olisi, jos ihmiset alkaisivat tiedostamaan omat oletuksensa ja taipumukset tuomita muita (jopa ennen näiden tapaamista) ja alkaisivat olettamaan parasta jokaisesta uudesta ihmisestä. Jos kaikki ajattelisivat, että tuntemattomat ihmiset ovat vain ystäviä, joihin eivät ole vielä tutustunut, olisi maailma parempi paikka eikä sosiaalinen ahdistus olisi ongelma.

TEKSTI Artturi Kemppinen
KUVAT Matthias Kilian

Essee on kirjoitettu äidinkielen ja kirjallisuuden 3-kurssilla.