6. luukku: Syksyn 2019 ylioppilaan puhe

Arvoisa rehtori, arvoisat opettajat,
rakkaat ystävät ja perheenjäsenet
ja hyvät juuri valmistuneet ylioppilaat – onnea!

Kuten tuhannet meitä ennen ja myös tuhannet opiskelijat meidän jälkeemme, painettuamme tänään valkolakit päähämme lähdemme täältä Torkkelista läheistemme kanssa juhliaksemme saavutusta, jonka tämä koulu on meille mahdollistanut: Uutta yhteiskunnallista arvostusta ylioppilaana. Uutta todistusta lisääntyneestä sivistyksestämme. 

Lukioaika merkitsee yksilöille, kullekin meistä, jotain aivan muuta kuin yhteiskunnalle yleisesti. Meille on tärkeää, miten olemme muuttuneet näiden vuosien aikana omassa elämässämme.

Muutumme pikkuhiljaa, jatko-opiskeluiden jälkeen viimeistään, toivotuiksi veronmaksajiksi. Saamme koulutuksen, jonka turvin voimme jatkaa elämässämme, ja samalla yhteiskunnassa, seuraavaan vaiheeseen. Kamalasti on suuria asioita, joista riittää puhuttavaa, mutta haluan muistuttaa tässä puheessa niistä tärkeistä asioista, joita Torkkeli minulle edustaa ja joiden arvon voimme ainoastaan me, tämän koulun opiskelijat, tunnustaa.

Torkkeli on ennen kaikkea ollut monelle turvallinen kasvupaikka. Täällä on opiskelun ohella ollut aikaa keskittyä paitsi taiteelliseen ilmaisuun myös oman identiteettimme etsintään ja ilmaisuun. Torkkelin ilmapiiri on armollinen ja salliva. Kiitos koko kouluyhteisölle siitä!

Vaikka täältä ei jäisikään kokonaisvaltaista muistikuvaa näistä vuosista, niin yksittäiset hetket ovat olleet kullekin ratkaisevia. Tällä tarkoitan oivalluksen hetkiä, joista ammentaa myöhempään elämään. Meillä on näitä yhteisiä kiinnekohtia, ja se riittää yhdistämään meitä tarpeeksi, jotta voin iloiten sanoa, että on kunnia jakaa tämä hetki teidän kaikkien kanssa. 

Ei väliä, minne tiet vievät ja minne asiat johtavat, hetkillä on enemmän painoarvoa kokonaiskuvaa hahmottaessa. 

Paljon puhutaan siitä, että systeemi, jossa elämme, ja nykyisen yhteiskunnan arvot korostavat ihmisen valinnan mahdollisuutta. Ammatit monimuotoistuvat, ja tuntuu, että omaan suorittamiseen kohdistuva paine kasvaa kaikkialta. Valinnan mahdollisuudesta seuraa luontaisesti valinnanvaikeus.

Yhteiskunta, joka painottaa yksilöitä, on ristiriitainen, sillä esimerkiksi meidät ylioppilaat, opiskelijat, nähdään yhtenä suurena massana, joka asetetaan arvojärjestykseen. Lukiosta suoriutuminen ei määrittele meitä yksilöinä. Ylioppilastodistukset asettavat meidät YTL:n käyrille kenet mihinkin kohtaan, mutta ne eivät kerro siitä, minne olemme ihmisinä, yksilöinä, kurottaneet. Siksi haluaisin muistuttaa siitä, että systeemi voi olla jatkuvassa muutoksessa, mutta oman olemisen arvokkuuden määrittelemme vain me itse.

Nämä samat Kallion ja Sörnäisten kulmat, sama ympäristö, on kasvattanut keskuuteemme lukuisia ihailtavia oman polkunsa kulkijoita. Minulle tärkeä runoilija Katri Vala  on vajaat sata vuotta sitten samoilla kaduilla luonut muistoja omaan elämäänsä, kuten mekin. Katri Valan elämän aikana ei Helsingin kuvataidelukiota ollut vielä edes olemassa, ja on mielenkiintoinen ajatus, kuinka yhteiskunnan rakenne ja sen tarjoamat mahdollisuudet rajoittavat tai avartavat ihmisten olemista. Katri Valan aikaan tuskin kukaan murehti valinnan vaikeudesta: elämä oli paljolti ennalta määrätympää ja arki pyöri maanläheisten perusasioiden ympärillä.

Mutta olivatko ihmiset onnellisempia? Voi ajatella, että mahdollisuuksien lisääntyminen nykyään, niin kuin niiden puuttuminen ennen, ovat vain sivuseikkoja. Vapautta on kuitenkin kaikkialla elämässä.  En vaadi itseltäni vielä lukion jälkeen vapauden todellisen muodon olevan selvillä, mutta toivoisin teidän kaikkien, kuten itsenikin, jatkossa vaalivan elämänjanoa, joka kumpuaa vapauden rajattomuuden ymmärtämisestä. Oman todellisen potentiaalin saavuttaminen vapauttaa olemaan itselleen jatkossa armollinen, antaa tilaa hengittää ja edetä ajatuksissaan kaikella ajan sallimalla rauhalla. Toivon, että tulevaisuudessa en joutuisi omaa olemistani enää pakoilemaan tai vatvomaan, niin kuin viimeiset kolme vuotta joka toista matikan läksyä.

Oivallukset ja arvot ohjaavat ihmisten elämiä, minkä vuoksi polut risteävät ja ajatusmaailmat kohtaavat, vaikka sadan vuoden viiveellä.

Lopuksi haluankin lukea Katri Valan runon Kukkiva maa.

“Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!

Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää!

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!”

Rozá Turunen, ylioppilas

KUVAT Piirustuksen ja maalauksen 3-kurssin teoksia, jotka on tehty juhlassa esitettyä runoa varten