Ykkösten ajatuksia – osa 3

Näen heti saapuessani uuden koulun porteille paljon valkotakkisia oppilaita ja korkean kellertävän koulurakennuksen. Etupiha on laaja asfalttikenttä, jossa on muutama penkki reunalla. Valkotakkiset oppilaat toivottavat jokaiselle portista kulkevalle oppilaalle suurella volyymilla: “Tervetuloa Torkkeliin!” Rakennukseen astuessani katson yllättävän yksiväristä käytävää, verraten sitä tuutoreiden ja muiden oppilaiden taiteelliseen ulkonäköön. Salissa pidetyn tiedotustilaisuuden jälkeen oppilaat ohjataan laumoina ryhmänohjausluokkiinsa. Hermostuneisuuden ja sekavuuden ihmisjoukossa pystyy varmaan aistimaan jo kaukaa.

Vahva yhteishenki on jo muutamassa viikossa muokannut minua.

Ero peruskouluun näkyy varsinkin ihmisten avoimuutena ja ystävällisyytenä. Jos esimerkiksi esittäytyisi jollekin peruskoulussa, kohtaisi pilkkaa ja outoja katseita. Täällä se on odotettua, ja tutustumisleikit tykättyjä. Hypiskellessäni ykkösluokkien letkajenkassa raikuu kaikkien yhteishenki jenkan melodiaan kirjoitetuin sanoin, vaikka huutamisesta ääni muuttui käheäksi.

Vahva yhteishenki on jo muutamassa viikossa muokannut minua, ja uskon, että muut ovat kokeneet samanlaisen ilmiön. Aloitin lukion kuitenkin ajatellen, että pyrin pitämään arvosanat hyvinä myös tuoreissa aineissa, mutta mennessäni ensimmäiselle psykologian tunnille tajusin, että tämä ei ole optimaalista. Aikomukseni on toki selviytyä, mutta tavoitteenani vain päästä läpi minimaalisella työnteolla. Näen itseni ylirasittuneena abina huutamassa ykkösluokkalaisille pyhän teehuoneen säännöistä. Uskon, että hiusteni väri saattaa muuttua myös lukuisia kertoja lukiovuosien aikana.

Hannes Immonen

Rakastuin heti Torkkelin mukavaan ilmapiiriin. Kaikilla vaikuttaa olevan hauskaa, eikä negatiivista energiaa ole. Käytävillä kuuluu naurua ja iloista puheensorinaa. Minusta tuntuu siltä, että olisin ollut Torkkelissa jo monta vuotta. Erityisesti pidän vessojen seinistä, jotka ovat täynnä kaikenlaisia piirustuksia. Jälkiä koulun menneisyydestä. Pelkästään Torkkelin vessoista voisi koota taidenäyttelyn. 

Olen saanut jo paljon kavereita. Kaikki vaikuttavat todella mukavilta ja lähestyttäviltä, ihan kuin olisimme yksi suuri perhe. En malta odottaa, että pääsen tutustumaan muihin vielä enemmän. Vaikka toista ei tuntisikaan, niin silti voi kuitenkin jutella ja nauraa yhdessä. Saan olla oma itseni muiden seurassa enkä tunne oloani tuomituksi. Olemme samassa tilanteessa, ja meitä kaikkia jännittää, sen takia toisille on helppo puhua. Opettajatkin vaikuttavat todella mukavilta ja tunneilla on kiva ilmapiiri. Tunnelma on rento.

Olen vielä vähän ujo, mutta olen huomannut, että olen tullut enemmän ulos kuorestani viime kolmen viikon aikana. Haluan päästä tutustumaan mahdollisimman moneen opiskelijaan seuraavan kolmen vuoden aikana. On hankalaa sanoa, mitä nämä vuodet tuovat tullessaan ja miten ne vaikuttavat minuun. Kaiken kaikkiaan odotan tulevaa innolla.

Kaapo Willman

Seinillä olevat taideteokset luovat taiteellisen latauksen, jonka koin jo astuessani ensimmäistä kertaa kouluun infotilaisuudessa. Uusi koulu tuntuu olevan samaan aikaan niin vieras, mutta samalla jotenkin tuttu. Ilmapiiri vaikuttaa olevan hyvä, vaikka me uudet ykköset sekoitamme pakkaa ja tuomme omanlaista sekasortoa kouluun. Käytävillä hengaavat villisti pukeutuneet kakkoset ja abit tuntuvat tuijottavan jokaista liikettäni, mikä herättää useita kysymyksiä mielessäni. Ovatko vaatteeni likaiset? Ovatko hiukseni huonosti? Mutta ei, minun täytyy keskittyä vain omaan tekemiseeni eikä ajatella toisten mielipiteitä. Tunnistan muutamia tuttuja kasvoja, jotka ovat olleet entisessä koulussani, mutta tuskin he muistavat minua. Ruokala on täynnä ääntä ja ihmisiä, mutta samalla se on myös eloisa ja antaa hyvän mahdollisuuden silmäillä muita opiskelijoita. Jokainen tuntuu niin erikoiselta…

Vaikka olen saanut muutamia kavereita, joiden kanssa voin jutella välitunneilla, kaipaan edelleenkin vanhoja ystäviäni. Kolmen vuoden aikana hitsauduimme läheisesti yhteen, ja nyt olen aivan eri koulussa ilman heitä. En kuitenkaan kadu päätöstäni tulla Torkkeliin, koska koulu tuntuu niin mahtavalta. Abit ja kakkoset eivät enää tunnu niin pelottavilta, vaikka edelleenkin heitä verhoaa se mystinen sumuverho, joka näyttää erottelevan eri luokkatasot toisistaan. Se sumuverho hälvenee kuitenkin päivä päivältä, ja me alamme olla osa koulua yhtä lailla kaikkien muiden kanssa.

Lukio on ollut aina se kaukainen möykky jossain tulevaisuudessa. Jutellessani sukulaisten kanssa lausahdus “Sitten kun olen lukiossa…” on ollut suosittu aihe, mutta nyt se on todellisuutta ja nykyisyyttä. Se on pelottavaa, mutta odotan seuraavia vuosia jännityksen täyteisellä odotuksella.

Sara Eskelinen

Ensimmäisen vuoden opiskelijoiden ajatuksia ovat kuvittaneet kuvajournalismikurssin opiskelijat, jotka opiskelevat Torkkelissa toista tai kolmatta vuotta. Tekstit on kirjoitettu äidinkielen ja kirjallisuuden 1-kurssilla.