Ykkösten ajatuksia – osa 2

Kun nousin aamuvarhain Torkkelinmäelle ensimmäisenä päivänä, mahassani velloi jännitys. Se kiemurteli kehoni joka kohdassa päästä varpaisiin, hellittämättä ahdistusta. Jännitän aina turhaan asioita, olen huomannut sen itsestäni. Turha jännitys vain tuottaa päivästäni vaikeamman. Koirapuistosta kantautuu terävät koirien haukunnat. Koulun pihalla näen pari tuttua naamaa yläasteelta. Heitä hermostuttaa yhtä paljon kuin minua. Koulun ulkokuori ei paljasta paljoa sen sisällyksestä. Neljä kerrosta kellertävän väristä massaa imaisee minut syövereihin.

Koulu on samankokoinen kuin viime yläasteeni, mutta sen sisältö on aivan jotain muuta. Ruokala on lattialaatoista lähtien kattoon asti kirkkaan vihreä. Kuulen muiden luokkalaisteni kommentteja, kuinka ruma ja räikeä ruokala on. Itse pidän väriä ihanan pirteänä. Vessojen seinät ovat täynnä sekalaisia piirustuksia. Ne ovat hyvin tarkkoja ja yksityiskohtaisia. Uskon, että niihin on käytetty hartaasti aikaa. Nyt kun ajattelen, vessat, joiden seinät olisivat puhtaan valkoiset, vierastuttavat minua. Pidän siitä, että seinissä näkyy elämää.

Koulun käytävillä vastaan tulevat vanhemmat torkkelilaiset hymyilevät meille pienille ykkösille. Ihailen heidän värikkäitä rohkeita tyylejä. Heidän kaulansa ja kätensä ovat täynnä kaikenkokoisia koruja ja ketjuja. Osa on värjännyt tukkansa jollain räikeällä värillä. Koulussa on niin ihana luova ilmapiiri. Ovatpa he rohkeita ja tyylikkäitä. Toivon, että näytän samanlaiselta kuin he abina. 

Odotan jo nyt, että saan olla koulun vanhin. Silloin saan itse katsoa pieniä pelokkaita ykkösiä. Toivon myös, että kolmen vuoden päästä tulen olemaan valmistunut ylioppilas. Olen iloinen, että saan vielä miettiä vielä kolme vuotta mitä aion tehdä isona. Odotan innolla koulun tarjoamia lukuisia kuviskursseja. Haluan kokeilla kaikkea mahdollista uutta. Näiden kolmen vuoden aikana haluan nähdä itseni kasvavan myös omana itsenäni. Saa nähdä, mitä aika tuo tullessaan.   

J.H.

Ensimmäiset päivät koulussa olivat yhtä huttua. Mieleen jäivät vain ruokalan huutavan vihreät seinät, kummalliset pulpetit ja pistävän aurinkoinen sää. Silmät eivät pysähtyneet mihinkään ja oleminen tuntui pikakelatulta. Muutamassa viikossa koulu on osoittautunut paikaksi, jossa on helppo hengittää ja istua välitunnilla puun alla tekemättä mitään. 

Koululaiset näyttävät hyvin erilaisilta. Jokaisella näyttää olevan oma juttunsa ja kuvionsa. Kukaan ei tunnu pelottavalta. Voit olla todella ujo tai todella ulospäinsuuntautunut, kaikki kuuluvat joukkoon. Siinä on järkeä. Vessoissa salaisuuksien täyttämät seinät saa tajuamaan ihmisten samanlaisuuden. Äänettömyyden ja äänen sorinalla on tasapainoinen suhde. Käytävän yksi nurkkaus saattaa olla hiljaisuuden täyttämä, kun joku piirtelee ja toinen lukee kirjaansa, mutta toisella puolella samaa käytävää kuuluu naurua ja kuplivaa puhetta.

“Ajattelen olevani vielä ihan hyvällä tavalla kujalla.”

Ajattelen olevani vielä ihan hyvällä tavalla kujalla. Uusi koulu innostaa ja opiskelu tuntuu uudelta. Huomaan päivä päivältä tottuvani paremmin aamuiseen kävelyyn ja tunnilla kuuntelemiseen. Toivon tottuvani pian uuteen rytmiin ja löytäväni uusia mielenkiinnon kohteita ja kursseja, joista nautin. Toivon oppivani italiaa ja elokuvan historiaa. Toivon saavani paljon tietoa, joka oikeasti pysyy päässäni eikä vain haihdu heti astuttuani ulos koulurakennuksesta. Toivon, että abivuonna voin nähdä tulevaisuudessani jotain mieluista ja olevani itsenäinen ja tyytyväinen näihin lukiovuosiin.

Elsa Kallio

Minulla on jo jonkinlainen käsitys, mihin olen menossa, sillä ole ollut rakennuksessa ennenkin. Silti tietenkin jännittää. Uusi tilanne, uudet ihmiset, uusi elämänvaihe. Olen hermostunut, mutta innoissani.

Katselen ympärilleni. Aula on täynnä opiskelijoita, jotka kulkevat virrassa eteenpäin. Suuntaan saliin, johon on kerääntynyt iso liuta muita, yhtä jännittyneen näköisiä opiskelijoita kuin minäkin. Kaikki on niin uutta ja jännää, ja tiedän, etten millään tule muistamaan puoltakaan kaikesta informaatiosta, mitä sinä päivänä saan. 

Pian kierrämme koulurakennusta. Se vaikuttaa silmissäni todella mukavalta. Kiinnitän erityistä huomiota rappukäytävien pyöreisiin ikkunoihin. Ne ovat juuri sellaisia, joihin haluan istua välitunneilla lukemaan hyvää kirjaa, uppoutua tarinaan ja unohtaa hetkeksi ohi vaeltavat opiskelijat. Hengästyn portaita kiivetessä ja totean, että vaikka myöhässä tunneille juokseminen neljänteen kerrokseen tulee olemaan ärsyttävää, niin ainakin saan hieman liikuntaa. Erityisesti ihailen koulun vessoja, joiden seinät on piirretty täyteen erilaisia tuherruksia, jotka saavat tilan tuntumaan tietyllä tapaa persoonallisemmalta ja vapaammalta.

Käytävillä valitsee rento ja lämmin tunnelma. Kuulen puheensorinaa, ja katsellessani ympärilleni näen opiskelijoiden taidetta seinillä sekä itse opiskelijoita, joista jokainen ilmaisee itseään vapaasti juuri siten, kuin haluaa. Silloin tiedän, ettei minua tuomita täällä ja voin olla oma itseni. Juttelen ihmisille, joita en tunne ennestään, mutta se tuntuu täysin luontevalta, siltä kaikki ovat kovin avoimia ja mukavia. Ei tunnu enää niin yksinäiseltä ja mietin, mitä kaikkea tulen tekemään tulevina vuosina täällä.

Kun mietin tulevaisuutta, ei minulla ole mitään ideaa, millainen olen viimeisenä vuotenani lukiossa. Uskon, että tulen muuttumaan paljon, ja jos minulle nyt kerrottaisiin, miltä näytän ja miten ajattelen muutaman vuoden päästä, en todennäköisesti uskoisi sitä todeksi. Ehkä olen itsevarmempi, avoimempi ja värikkäämpi. Tai sitten olen hiljainen ja pohtivainen, mutta kuitenkin ystävällinen.

EO

Ensimmäisen vuoden opiskelijoiden ajatuksia ovat kuvittaneet kuvajournalismikurssin opiskelijat, jotka opiskelevat Torkkelissa toista tai kolmatta vuotta. Tekstit on kirjoitettu äidinkielen ja kirjallisuuden 1-kurssilla.