Dragsvikin varuskunta – ennen vankien, nykyään sotilaiden

 

Vangit kuolevat tauteihin

Tammisaaren sisällissodan aikainen vankileiri on kuuluisa vankien korkeasta kuolleisuudesta. Kolmasosa vangeista eli yli 3 000 ihmistä kuoli vankileirillä. Heistä suuri osa kuoli tauteihin ja huonoihin oloihin. Vain alle 20 kuoli vartijan ampumana tai niin sanotusti tarkoituksella. Monia tauteja levisi samaan aikaan, sillä kesän mittaan eri vankiloista tuotiin Tammisaareen vankeja, jotka kärsivät eri puolilla Suomea riehuvista taudeista. Toisintokuume (jota levittivät täit) oli yleisin kuolinsyy Tammisaaressa. Jossain vaiheessa kuolleille varattiin pieni rakennus ruumishuoneeksi. Kyseisen rakennuksen seuraava virka oli toimia osuuskauppana.

Kolmen lukion yhteinen kevätretki

Sain mahdollisuuden lähteä mukaan Märskyn eli Mäkelänrinteen urheilulukion retkelle Tammisaareen tutustumaan vuoden 1918 punavankien “vankileirihelvettiin” Dragsvikiin. Päätös retkelle lähdöstä oli omalta osaltani pikainen, enkä ollut juurikaan tutustunut aiheeseen. Pian kuitenkin löysin itseni bussista märskyläisten, kymmenen torkkelin ja muutaman kalliolaisen kanssa. Retki osoittautui varsin mielenkiintoiseksi, ja ennen kuin huomasinkaan, olin uppoutunut oppaamme Sture Lindholmin kertomusten siivittämänä pohtimaan tuon vuoden synkkiä tapahtumia vankileiriltä. Lindholm on juuri julkaissut aiheesta kirjan.

Koska retkelle lähti opiskelijoita kolmesta eri koulusta, kaikille löytyi vieraita kasvoja eikä tutustumiselle juuri ollut aikaa. Kuitenkin armeijan varuskunnan keskellä tarkasti ohjattuna muodostui ryhmästämme retken aikana hieman yhtenäisempi.

Aamupakkasessa kierrellään varuskunta-alueella

Tupsahdettuamme alueelle näemme ympärillämme punaisia tiilitaloja. Ohjelma alkaa ohjatulla kierroksella entisten vankilarakennusten lomassa Sturen kertoillessa vankileirin vaiheista, tapahtumista ja tarinoista. Hämmästyttävää on, että samat rakennukset, jotka silloin rakennettiin vangeille, ovat vieläkin niin hyvässä kunnossa, että ne ovat armeijan käytössä. Tosin sisältäpäin modernisoituina.

Kierroksen jälkeen oli aika mennä syömään ennen luentoa ja työpajaa, joissa syvennettiin aihetta. Valtasimme kaksi suurta pöytää samassa tilassa ruokailevilta varusmiespalvelustaan suorittavilta drakalaisilta.

Luentosalissa tarkentavan Powerpoint-esityksen ja kysymysten jälkeen eri kouluista tulevien oli muodostettava muutaman hengen ryhmiä ja jaettava niissä oma kertomuksensa suvustaan. Oli hieno hetki, kun salissa kerrottiin samaan aikaan monen eri suvun tarinoita. Taustatyönä tähän tehtävään olin soittanut mummilleni ja kysellyt sisällissodasta. Minulle selvisi sukuni olleen mummin puolelta punaisia ja vaarin puolelta valkoisia. Sain puhelun myötä myös tietää isovanhempieni tontin taustatarinan.

Retki päättyy muistomerkkiin

Kävimme lopuksi punavankien haudalla, jolle oli pystytetty muistomerkiksi patsas. Patsaan kaiverruksessa syytettiin valkoisten tekoja ajalle tyypillisellä ronskilla tyylillä. Tekstin puolueellisuus jakaa mielipiteitä:

“Tuhansien punakaartilaisten henki haastaa tässä kalmistossa meille valkoisten harjoittamasta julmuudesta ja verivirroista. Se kehottaa meitä valppaasti varjelemaan ja pelkäämättä taistelemaan kansanvallan puolesta.”

Lähdön hetkellä katselin vielä ympärilleni nyt jo auringon mentyä pilveen ja mietin, mitä kaikkea nuo nyt niin rauhalliset talot pitivät sisällään vielä sata vuotta sitten.

Jäin ihmettelemään, miksi leirin katastrofaalisiin oloihin ei puututtu tiedoista huolimatta, mutta vastaushan oli ilmeinen: pulakaudella resurssit olivat lopussa eikä ruokaa, välineitä tai henkilöstöä yksinkertaisesti löytynyt. Oli helpompi vähätellä tilannetta. Kuitenkin tapaus turhauttaa ja mietityttää sekä vieläkin kuohuttaa monia. Kuinka moni kuoli turhaan ja kuinka monen kuoleman olisi voinut estää jo paremmalla hygienialla.

TEKSTI Helmi Häggman
KUVAT Anne Mattsson