Isä, äiti ja yhdeksän kääpiötä – torkkeli Adan elämää suurperheessä

 

Lähes 60 kilometrin pituinen koulumatkani päättyy pyöräillessäni kotipihaan. Aurinko on laskenut, mutta omakotitalon valot loistavat kutsuvasti hämärässä. Jätän pyörän siististi telineeseen polkupyöräviidakon keskelle. Pihassa on kaksi autoa, mikä tarkoittaa sitä, että molemmat vanhemmat ovat kotona. Astun sisään sotkuiseen eteiseen. Lasten palattua koulusta ja kavereiden luota ulkovaatteet ovat unohtuneet keskelle lattiaa. Vieno ruoan tuoksu leijailee ilmassa, on poikkeuksellisen hiljaista.

Kun astun peremmälle, syy siihen selviää: neljä nuorimmaista sisarustani ovat kerääntyneet tietokoneen ääreen katsomaan, kun yksi heistä pelaa. Äiti rentoutuu sohvalla nauttien harvinaisesta rauhallisesta hetkestä. Pian äiti saa seuraansa perheen 3-vuotiaan kuopuksen, joka kiipeää sohvalle hänen seurakseen. Keittiössä on lämmintä makaronilaatikkoa, jota vuotta nuorempi pikkuveljeni on tehnyt äidin avustuksella. Kolme vuotta nuorempi veljeni on vielä syömässä, joten liityn hänen seuraansa. Kuulen isän tohisevan eteisessä hoputtaen 9-
vuotiasta veljeäni sekä 11-vuotiasta siskoani autoon, jotta he ehtisivät ajoissa treeneihin.

Millaisia mielikuvia syntyy, kun mainitaan sana suurperhe? Haastatellessani ystävääni sekä selaillessani nettikeskusteluja, joissa keskustellaan suurperheisiin liittyvistä stereotypioista, huomasin ajatusten kulkevan vahvasti saman kaavan mukaan. Stereotypioiden mukaan on kahdenlaisia suurperheitä. Toiset ovat rakkaudentäyteisiä, idyllisiä ja kaikin puolin täydellisiä. Vanhemmat ovat reippaita, lapset kilttejä ja kuuliaisia, kaikki sujuu kuin unelma. Toinen yleinen stereotypia on edellisen vastakohta: ainaisessa rahapulassa oleva nuhruinen perhe. On kylmät ja välinpitämättömät vanhemmat sekä laiminlyödyt, ilkeät ja äänekkäät lapset.

Tosiasiassa suurperheet ovat hyvin monipuolisia ja erityisesti sosiaalisia kasvuympäristöjä. “Suurperheen lapsille kehittyy pienestä pitäen laaja sosiaalinen verkosto. Sosiaaliset kyvyt kehittyvät nopeasti ja he oppivat ryhmädynamiikkaa”, isäni pohdiskeli haastatellessani häntä. Lapset oppivat jakamaan omastaan ja kantamaan vastuuta. “Suurperheessä ei tarvitse olla yksin. On myös paljon ilon- ja surunjakajia, aina saa tukea. Jokaiselle löytyy ‘sielunkumppani’ tai ‘hengenheimolainen’”, äiti totesi. Jos vanhemmat ovat välillä kiireisiä, sisaruksilta kyllä riittää aikaa toisilleen, mikä kompensoi asiaa. Lapset oppivat, että jokaisen on kannettava kortensa kekoon niin muiden tukena kuin kotitöissäkin, sillä kotitalous ei toimisi ilman jokaisen kynnelle kykenevän panosta.

Vanhahtavan määritelmän mukaan suurperheeseen kuuluu kolme sukupolvea. Nykypäivänä määritelmä on kuitenkin muuttunut ja monet asettavat suurperheen alarajaksi neljä lasta. Kun asuu yhdentoista hengen perheessä, voi vain hymähtää ajatukselle, sillä tuntuu, että senkokoiset perheet ovat aivan tavallisia. Kotitöitä isossa perheessä on tietenkin paljon, sillä väkeäkin on paljon, mutta ne jaetaan tasaisesti, jolloin työtä ei yhdellä tekijällä ole enempää kuin pienemmissäkään perheissä. Voi jopa olla, että kotityöt hoituvat paljon tehokkaammin suhteessa pienempiin perheisiin. Perheessämme on myös paljon lapsia, jotka jo osaavat hoitaa kotitöitä.

Yhdessä perheeni matkustelee välillä ympäri maata sekä hiukan harvemmin ulkomailla. Kotona yhdessäolo on juttelua ja lautapelien pelailua. Joulu on tästä hyvä esimerkki. Jouluaaton tunnelma on ainutlaatuinen: Koko perhe on koossa, paikalla saattaa jopa olla muutama sukulainen viettämässä pyhiä kanssamme. Kaikki ovat iloisia, siivoaminen ja joulukiireet on unohdettu, vuorossa on laatuaika perheen kanssa. Joukossa jouluilo tiivistyy.

Oma perheemme muistuttaa enemmän idyllistä kuvaa suurperheestä. Niin idyllistä suurperhettä ei kuitenkaan ole, ettei siinä ei olisi lainkaan riitoja. Poikkeuksetta kaikissa suurperheissä on myös sotkuista ja äänekästä, siitä ei pääse mihinkään. Lapsista lähtee – iästä riippumatta – yhtä paljon ääntä kuin pienestä kylästä. Sotkua syntyy nopeammalla tahdilla kuin ehditään siivota. Rahapulaa on välillä, eikä lapsille riitä yhtä paljon taskurahaa kuin pienemmissä perheissä. Lapset ovat välillä kilttejä, välillä tottelemattomia, eivät koskaan täysin kumpaakaan.

Perheessäni lapsilla on paljon leikkikavereita, eikä tarvitse olla yksin. Kun lapsia on paljon, voivat he leikkiä miltei mitä tahansa leikkiä riippumatta siitä, kuinka monta leikkijää tarvitaan. Parhaisiin lapsuusmuistoihini kuuluvatkin pilkkopimeät syysillat, jolloin leikimme piilosta ulkona taskulamppujen kanssa.