Kaksi tyttöä Kallion kaupoissa

Kalliossa on rutkasti pieniä yrityksiä, joista tavallisella tallaajalla ei ole minkäänlaista käsitystä. Päätimme avartaa Kalliossa liikkuvan tietoja siitä, mitä näissä liikkeissä tapahtuu ja millaisia ovat tarinat niiden takana.

Istumme Torkkelin pihalla sijaitsevan kivimuurin päällä. Kirjoitamme muistiin ensimmäisiä mieleemme tulevia kysymyksiä pienliikkeiden omistajille. Lähdemme matkaan innokkain ja jännittynein mielin.

Ensimmäinen vastaan tuleva liike on spray-maaleja myyvä putiikki. Harkitsimme jo liikkeen ovelta pois kääntymistä, sillä jännitys oli meillä kummallakin aivan omaa luokkaansa. Päätimme mennä sisään, sillä jostakin meidän täytyi aloittaa.

Tunnelma latistui välittömästi, kun selviydyimme sisälle liikkeeseen. Kaksi miestä katsoi meitä paheksuvasti työpöytänsä takaa. Heitä ei selvästikään kiinnostanut nähdä lukiolaisia kaupassansa.

Tiedustelimme heidän aikataulujaan ja kysyimme, saisimmeko esittää muutaman kysymyksen. “Meillä olisi kysymyksiä esimerkiksi teidän koulutuksesta ja siitä, onko teille ikinä tapahtunut mitään mokia.”

Myyjät myöntyivät vastaamaan kyselyihimme, mutta vastaukset olivat erittäin niukkoja. Saimme ainoastaan tietää, että liikkeen arki ei ole kovin jännittävää. Siellä on kuitenkin tapahtunut muutamia varkauksia, mutta nekään eivät olleet mitään kovin kummallisia.

Jatkamme hieman pettyneinä matkaamme seuraavan uhrimme luokse. Pysähdymme lupaavan näköisen ompeluliikkeen eteen ja päätämme kokeilla onneamme.

Kun olimme päässeet sisään ja kertoneet asiamme, tulimme torjutuiksi, sillä liikkeen ompelija ei halunnut vastata kysymyksiimme. Sama toistui läheisessä kahvilassa, jonka pitäjä ei juuri puhunut suomea.

Olimme kuitenkin sitkeitä ja päätimme jatkaa kierrosta. Kymmenen minuutin päästä löysimme itsemme pienen ja lämminhenkisen kirjakaupan edestä. Kun astumme sisään, kello kilahtaa ilmoittaen, että asiakkaita on saapunut. Kirjameren keskellä työpöytänsä takana istuva mies katsoo meitä kysyvästi ja toivottaa meidät tervetulleiksi.

“Hei, tulemme Helsingin kuvataidelukiosta ja teemme reportaasia. Olisiko sinulla aikaa vastata muutamaan kysymykseen?” “Totta kai”, tokaisee kirjakaupan pitäjä, joka katsoo meitä nyt odottavaisena.

Kysymme, voisiko hän aluksi kertoa meille vähän itsestään. “No, olen Elmeri ja työskentelen kuusi päivää viikossa täällä kaupalla ja sunnuntaisin kotona, vaikka silloin kuuluisikin olla vapaapäivä. Vapaa-aikaa ja työtä on tällaisessa ammatissa vaikea erottaa toisistaan”, Elmeri naurahtaa.

Ymmärrämme täysin, mitä Elmeri tarkoittaa, sillä pienyrittäjän arki on täynnä vastuuta ja kiirettä, epävarmuuden sietämistä, pitkiä yöhön venyviä päiviä, kilpailua, kalliita eläkemaksuja, vähiä lomia ja vapaapäiviä. Silti Elmeri vakuuttaa, ettei vaihtaisi tämänhetkistä työtään mihinkään ja hän haluaa tehdä sitä eläkepäiviinsä saakka. Elmeri kuitenkin pohtii, kuinka raskasta rakkaan firman jättäminen tulee olemaan.

Firmaan liittyy kuitenkin niin paljon jännittäviä muistoja: Esimerkiksi erään kerran Elmeri sai haltuunsa harvinaisen olympia-aiheisen kirjan, jonka sivujen välistä tipahti jonkinlainen kilpailutodistus. Hän tietenkin oli utelias ja katsoi, mitä todistuksessa luki. “Niin kummalliselta kuin tämä kuulostaakin, todistuksen oli allekirjoittanut Adolf Hitler.”

“Myös muitakin ikimuistoisia hetkiä on tapahtunut minulle töissä ollessani.” Elmeri aloittaa toisen kertomuksen naisesta, joka oli unohtanut rahaa myymänsä kirjan väliin. Nainen oli huomannut sen vasta kirjan myytyänsä ja oli myöhemmin tullut uudestaan kyselemään rahojensa perään. Onneksi kirjaa ei ollut tänä aikana ostettu ja rahat olivat turvallisesti samassa paikassa.

Meillä on vielä yksi ja kaikista tärkein kysymys Elmerille: “Oletko, Elmeri, onnellinen?” “Tähän täytyy kyllä sanoa että olen, vaikka en olekaan pirteimmilläni juuri nyt.”