Ykkösten ajatuksia – osa 1
Kävelen Pengerkatua ylöspäin, sydän hakkaa tuhatta ja sataa, kaukaa kuulen ne ihanat mölyapinat jälleen. Nyt tämä halaus on vielä lämpimämpi. Astun sisään kylmään aulaan ja kipitän reippaasti juhlasaliin. Sisälläni askeleet ovat kuitenkin laahustavat ja raskaat. Tunteet tulevat vyöryen. Itkettää, tärisen, sydän hakkaa vielä kovempaa ja jokin painaa kurkkua. “Haluan pois, haluan pois”, mietin mielessäni.
Rakennus tuntuu kovin vaitonaiselta, vessan seinät ja ruokala huutavat, mutta käytävillä on hiljaista. Päivien edetessä pintojen värit lämpenevät, eikä ole niin sinertävän kylmää. Aurinkokin puskee mukavasti läpi suurista ikkunoista. Tunti loppuu, ja on hetki aikaa hengähtää. Vaan kohta pitää edetä seuraavaan etappiin. Portaat ylös, vielä ylemmäs ja ylemmäs. Niitä on silmänkantamattomiin.
Olen edelleen omissa maailmoissani. Seuraan lattian täpliä, sen kirjavaa pintaa. Nostan katseeni ja tutkiskelen ympärilleni. Opettajat lipuvat tyynesti ohi kahvia siemaillen. Kupista tuleva tuoksu seuraa tuota viisasta olentoa. Varmasti jokin opettajanhuoneen erikoisblendi. Hengästyneet opiskelijat seuraavat perässä luokkaan, ja eksyneet yksilöt koputtelevat hetken päästä oveen.
Rozerin Ceylan
Torstaina 8.8.2019 silmäni täyttyivät uusista maisemista ja ihmisistä. Olin innoissani, sillä en halunnut mitään muuta kuin aloittaa uudenlaisen ajan elämässäni. Ilmapiiri oli jännittynyt, enkä voinut lopettaa kikattelua. Maailmani ympärillä oli pieni huurrekerros, joka koostui uusista kasvoista ja nimistä. Kaikki tuntui hupaisalta ja kauniilta. Aurinko paistoi tuona päivänä kirkkaammin kuin koko kesänä, valo tunki ikkunan sälekaihtimien läpi sisään ja halasi minua lämmöllään. Tiesin, että kaikki tulisi menemään hyvin.
Muut opiskelijat vaikuttivat heti tyylikkäiltä ja taiteellisilta. Jokainen, jonka kanssa päädyin juttelemaan, vaikutti omalla tavallaan erityiseltä ja ystävälliseltä. Havannoin monia nahkatakkeja, bootseja, korkokenkiä sekä polkkatukkia. Välitunnilla ohi kävelevien ihmisten pitkät hameet hulmusivat loppukesän lämpimässä tuulessa, ja huulipunalla korostetut huulet taipuivat iloiseen hymyyn.
Koulurakennus oli edelliseen verrattuna vapaan oloinen ja vähemmän vankilan näköinen. Käytäviä koristavat taideteokset toivat seinille värejä ja elämää. Vessassa olevat piirustukset ja isot ikkunat sekä pirteän vihreä ruokala saivat hymyn naamalle.
Koulu tuntuu jo muutaman viikon jälkeen lämpimältä kotikololta, johon tulen mielelläni joka aamu. Lempiasiani aamuisin on Torkkelinmäen kapuaminen ylös samalla kun haaveilen tulevista vuosista, päivistä ja tunneista. Odotan lukioajaltani uusia tuttuja, ystäviä sekä oppimista. Tiedän kuitenkin nyt, että Torkkeli on minulle oikea paikka.
Aino Kokkonen
Ensimmäisen vuoden opiskelijoiden ajatuksia ovat kuvittaneet kuvajournalismikurssin opiskelijat, jotka opiskelevat Torkkelissa toista tai kolmatta vuotta . Tekstit on kirjoitettu äidinkielen ja kirjallisuuden 1-kurssilla.