Abi haastattelee opettajaansa – Hetkiä ja kuvakulmia

Abi haastattelee opettajaansa

Leenan ensimmäinen koulupäivä. Koulumatka alkaa Hämeentie 62:n edestä.

Uskonnon ja psykologian lehtori Leena Päivänsalo jää hyvin ansaitulle eläkkeelle lukuvuoden 2017–18 päätteeksi. Hän  on halunnut jäädä pois samaan aikaan kuin oman RO-ryhmän 15B abit valmistuvat ylioppilaiksi. Näin koko ryhmän lukioura on tullut elettyä yhdessä. Pihla Lappalainen kuuluu Leenan ryhmään. Hän kysyi ryhmänohjaajaltaan eläkkeellejäämistunnelmista.

Pihla: Millainen työurasi on ollut? Mikä on saanut sinut viihtymään Torkkelissa niin pitkään?

Leena: Tulin tänne vuonna 1980. Tiesin tämän paikan tosi hyvin, ja on aika jännää, että tavallaan ajauduin tänne. Ihan selvästi huomaa koko työyhteisöstä, että erilaiset elämänvaiheet niin oppilailla kuin opettajillakin tukevat toisiansa. Luulen, että oppilaatkin kokevat, että täällä on hyvä ilmapiiri.

P: Onko mieleesi jäänyt jokin erityinen muisto vuosien varrelta?

L: Ensimmäinen koulupäivä oli jännittävä. Kaikki tiesivät nimestäni, että setäni oli ollut täällä opettajana. Kaikki opettajat olivat mielestäni sellaisia, että he olisivat kohta jäämässä eläkkeelle – seuraavien kymmenen vuoden aikana he jäivätkin. Opettajanhuoneessa oli silloin pitkä pöytä ja minulle sanottiin: ”Tuo on sinun paikkasi, setäsi istui siinä ja sinä istut siinä.” Ajattelin: “Apua, mihin olen tullut.”

Helsingin toisen lyseon opettajakunta 1982–83. Keskellä rehtori Antero Kuusisto, joka opetti matematiikkaa. Uskonnon opettaja Leena Päivänsalo ylänurkassa vasemmalla.

P: Miten opettajan työ ja Torkkeli ovat muuttuneet vuosien varrella?

L: Uudistuksia on tullut aina vain tiheämpään tahtiin: ensin oli poikakoulu, sitten tuli taidepainotteisuus, taidelukio ja kurssimuotoinen lukio. Mielestäni keskittymiskyky on nyt ehkä heikentynyt ja se voi johtua monesta syystä, kun infoa tulee niin paljon. Puheen kuunteleminen tai keskusteleminen ei ole enää se juttu, joka vetää, vaan täytyy aina antaa joku tehtävä, että etsikää nyt sieltä koneelta jotain. Se on ollut suuri muutos, koska olen tottunut johtamaan oppituntia niin, että on kysytty ja keskusteltu.

Opetusryhmät saisivat olla vähän pienempiä, mutta sehän on taloudellinen kysymys. Meillä on kuitenkin vaatimus, että kaikkien pitäisi saada olla mukana. Jos ajattelee, että oppitunti on 75 minuuttia, siinä ei ehdi. Kaikkia opiskelijoita ei opi tuntemaan sillä tavalla kuin aikoinaan luokallisessa systeemissä. Siinä mielessähän minulla on ollut etuoikeus, kun minulla on ollut ro-ryhmiä (ryhmänohjaus- eli ns. kotiryhmiä), siinä on oppinut tuntemaan ne opiskelijat,  jotka ovat siinä ryhmässä.

Pikku-Leena mökillä. Kova tarve päästä pois ahtaasta tuolista ja eteenpäin.

P: Mitä mieltä olet koulun digitalisaatiosta?

L: Ajattelin aluksi, että en tarvitse sitä, mutta pakkohan minun oli ottaa se hallintaan. Olen tyypiltäni sellainen, että kun haluan saada jonkin asian hallintaan, haluan hallita sen kunnolla. Olen saanut siitä valtavan paljon, näppäryyttä esimerkiksi koneen kanssa. Olin kerran uskonnonopettajien tilaisuudessa, jossa kysyttiin, kuka on käyttänyt Abittia. Ajattelin, että varmaan kaikki kädet nousevat, mutta ainoastaan minä ja pari muuta nostivat kätensä. Silloin ajattelin: ”Vau.

Digitalisaatio on hieno asia sinänsä, mutta minua pelottaa, että kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus ja pohtiminen muodostuvat hirveän vaikeiksi. Kysyn usein tunnin alussa, mitä viimeksi on käsitelty. Ensin tulee kuolemanhiljaisuus, ja sitten joku saattaa nostaa kätensä ja sanoa: ”Me viimeksi kirjoitettiin näin.” Aikaisemmin olisin ajatellut, että se on lunttausta. Haluaisin välittää, että tärkeää ei ole ulkoa oppiminen. Olisi tärkeää luoda uusi oma määritelmä, eikä vain ajatella, että se, mitä on kirjoitettu, on oikea vastaus.

Vuonna 2017

P: Minkälaisia ryhmiä olet ohjannut? Onko joku jäänyt erityisesti mieleen?

L: Minulla on ollut todella ihania ryhmiä, jokainen on ollut vähän erilainen. Olisin voinut jäädä eläkkeelle jo pikkuisen aikaisemmin, mutta ajattelin, että haluan viedä nykyisen ryhmäni loppuun. Sanoinkin heille alussa, että me valmistumme yhdessä. Mieleen on jäänyt joitain ryhmien antamia lahjoja. Ne ovat usein liittyneet siihen, että olen leiponut. Olen  esimerkiksi saanut essun tai itse tehtyjä asioita. Yksi ryhmä sanoi, että muista nyt sitten, että leivot kanssa seuraaville ryhmille.

P: Minkä neuvon antaisit opiskelijoille?

L: En mitenkään vihaa kännyköitä, mutta sanoisin, että pitäisi pitää huoli siitä, ettei synny addiktiota, koska se syntyy äkkiä. Psykologit ovat todenneet, että jos koko ajan tulee häiriötä, kuten kännykän piippaus, se katkaisee työsuorituksen, mikä ei ole aivoille kauhean hyvä juttu.

P: Entä nuoremmille kollegoillesi?

L: En ole varma, onko tämä digitalisaatio sellainen, että mennään nyt hurjaa vauhtia ja sitten ykskaks huomataan, että siinä on myös lieveilmiöitä, ja otetaankin takapakkia, kuten aika monessa asiassa on otettu. Pitäisi ottaa rauhallisesti ja säilyttää utelias mieli eikä stressata liikaa.

 

Penkkarit 1980-luvun puolivälissä. Abit esittävät Joutsenlampi-jäähyväisnäytelmäänsä ykkösille.

P: Mitä jäät kaipaamaan Torkkelissa?

L: Totta kai opettajatoveritkin ovat kivoja, mutta oppilaita sen takia, että olen pysynyt nuorekkaana ja tiedän vähän, mitä nuorten maailmassa tapahtuu.

P: Mitä suunnitelmia sinulla on tulevia eläkevuosia varten?

L: Aion tehdä asioita, joita en ole ehtinyt tehdä työaikana. Nyt voin matkustaa esimerkiksi Hollantiin tulppaanimatkalle huhtikuussa. Haaveeni on ollut myös aina käydä Oberammergaussa, jossa järjestetään määrävuosin kärsimysnäytelmä. Minulla on myös yhdistystoimintaa: olen Martoissa puheenjohtajana ja olen jo monta vuotta kuulunut sellaiseen yhdistykseen kuin Enter, joka järjestää senioreille tietokonejuttuja ja retkiä kaikenlaisiin kivoihin paikkoihin, mutta ne ovat olleet yleensä päivällä. Ja käsityöt ovat tietysti sellainen juttu ja puutarhanhoito. Odotan ennen kaikkea vapautta.