6. luukku: Syksyn ylioppilaan puhe – Hetkiä ja kuvakulmia

6. luukku: Syksyn ylioppilaan puhe

yo_aloitus

Arvoisat opettajat, opiskelijat, huoltajat ja ystävät. Tahtoisin aloittaa sanomalla “kiitos” meidän ylioppilaiden puolesta. Kiitos opettajille siitä, että kannustitte meitä jatkamaan ja olemaan antamatta periksi. Kiitos huoltajille siitä, että jaksoitte katsoa peräämme. Kiitos kanssaopiskelijoille siitä, että teitte Torkkelista Torkkelin, olimmepa missä tahansa. Ja kiitos vielä ystäville siitä, että olette olleet tukipilarina meille.

Torkkeli on ollut pitkä taival, välillä ehkä pidempi kuin olisin toivonut. Muistan yhä elävästi, kuinka istuimme eräänä kesäisenä päivänä Torkkelin tunkkaisissa luokkahuoneissa ja yritimme maalata huonolaatuiselle paperille pääsykoetöitämme. Erityisen elävästi muistan kylläkin miettineeni, miten kuvataidelukio kehtaa pistää tulevat opiskelijansa käyttämään moista paperia.

Vastoinkäymisistä huolimatta me kuitenkin pääsimme sisään. Pääsy Torkkeliin toi mukanaan uusia juhlia, perinteitä, ihmisiä – uuden identiteetin. Me olimme nyt torkkeleita: Torkkelinmäen valtiaita, vesisodan kiistattomia kuninkaita, lukioiden taiteellinen eliitti. Torkkelius yhdisti meitä opiskelijoita, olimmepa miten erilaisia tahansa ihmisinä tai taiteilijoina. Tämä identiteetti, siihen liittyvä taiteellinen kapina ja intohimo, yhteenkuuluvuus ja ylpeys, oli niin vahva, ettei sitä voinut rikkoa edes oman koulurakennuksen puuttuminen.

Uskon, että monia kiinnostaa tietää, millaisen maun opiskelu Torkkelissa jätti suuhun. Torkkeli oli rankka kestävyyskoe siinä missä mikä tahansa lukio. Ehkä suurin ero muihin kouluihin on ollut opettajien asenne opiskelijoiden stressiin. Se on ollut kannustava, joustava ja tukeva. Opiskelijoilla on halu oppia ja opettajilla halu opettaa. Se näkyy koulun hengessä.  

Vaikka meitä onkin tuettu ja kannustettu, välillä me opiskelijat olemme pohtineet nykyisen ja tulevan koulujärjestelmän mielekkyyttä. Ylioppilaskokeet tuntuvat lähinnä ulkoa muistamisen suomenmestaruuskilpailulta, ja työmäärän ja hyödyn suhde jää epäselväksi. Lisäksi myös koeviikot askarruttavat. Jos meidän olisi tarkoitus osata asiat syvällisesti jo YO-kokeiden puolesta, miksi meidät asetetaan tilanteeseen, jossa ainoa mahdollisuus on opetella ulkoa? Ei puolessatoista kuukaudessa opita ainekokonaisuuksia syvällisesti. Yritys sisäistää valtavia tietomääriä lyhyessä ajassa johtaa vain turhautumiseen ja oman mielenterveyden riskeeraamiseen.

Koulujärjestelmämme onneksi muuttuu, mutta mihin suuntaan? Digitalisaatio on päivän sana, ja yhtäkkiä koulusta on pitänyt tehdä täysin digitaalinen kokonaisuus. Kirjat, muistiinpanot, kurssimateriaalit ja kokeet löytyvät nyt koneelta. Monet kiittelevät muutosta tehokkaaksi, mutta onko kyseessä vain muutos muutoksen itsensä tähden? Onko kaiken kattavasta digitalisaatiosta todellista hyötyä? Monet opiskelijat kokevat muutoksen turhaksi tai jopa hankalaksi, ja monien tutkimusten mukaan ruudun tuijottelu voi jopa heikentää oppimistuloksia. Esimerkiksi OECD:n opetusjohtaja Andreas Schleider toteaa, että teknologialle asetetaan kouluissa liiaksi vääriä toiveita. Älkää tosin luulko, että kritisoin digitalisoitumista täysin, mutta kyseenalaistan, onko näin yhtäkkinen muutos tarkoituksenmukainen.

yo_puheTulevaisuus on muutoinkin päivänpolttava aihe meille ylioppilaille. Mitä nyt? Minne nyt? Töihin, ammattikorkeaan, yliopistoon, ulkomaille? Minne menemmekin, monet torkkelit asettavat kiintopisteekseen taiteet. Kehtaisinkin sanoa, että me torkkelit olemme rohkeita. On rohkeaa haaveilla mahdollisuudesta ilmaista itseään vailla rajoja. On rohkeaa paljastaa oma olemuksensa taiteen kautta. On rohkeaa olla taiteilija. Mutta varmasti olemme kaikki miettineet, olemmeko kuitenkaan tarpeeksi rohkeita. Rakkauteni taiteeseen on palavaa, mutta onko se tarpeeksi palavaa, että muutkin tuntevat sen liekin? Saanko ikinä töitä, jos ryhdyn taiteilijaksi? Onko toimeentuloni turvattu? Päädynkö jollekin pikkufirmalle kituuttamaan ja suunnittelemaan yhtä logoa uudestaan ja uudestaan, kunnes asiakas on tyytyväinen? Mitä jos menetän intohimoni työni myötä? Epävarmuus jäytää taiteilijoita.

Maailma on tuntunut viime aikoina entistä epävarmemmalta. Poliittinen ja taloudellinen epävakaus muokkaavat ihmisten käsityksiä yhteiskunnasta, jossa elämme. Kyseessä on tyhjä taulu, tabula rasa, johon jokainen sukupolvi ja aikakausi maalaa oman kuvansa, taulu, jossa jokainen vuosikymmen ja jopa vuosi voi näyttää aivan erilaiselta.

Todellisuus, jossa haluaisimme elää, ja todellisuus, jossa elämme, eroavat usein suuresti toisistaan tässä kuvaelmassa. Haluaisimme elää turvallisemmassa, pelottomammassa maailmassa, jossa sodat ja viha olisivat menneisyyttä. Todellisuudessa maailmamme on kuitenkin varsin usein juuri pelkäämiemme asioiden sävyttämä. Jos todellisuus on taulu, jolle jokainen voi maalata, voitolle jäävät ne, jotka osaavat muokata todellisuutta mieleisekseen, manipuloida sitä sanoin ja teoin. Maalata muiden päälle.

Ympäri maailmaa kuuluu huolestuttavia kaikuja niiden suusta, jotka haluavat sävyttää aikakautemme maalausta vihalla ja raivolla, ajaa omia agendojaan. Poliittinen levottomuus on levinnyt ympäri maailmaa. Niin Suomessa, Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin populismi nostaa päätään.

Muistan, kuinka seurasin Yhdysvaltojen presidentinvaaleja sydän kurkussa marraskuun alussa. Valvoin koko yön ja pidin henkisesti yhdysvaltalaisten ystävieni käsistä kiinni. Kaikki heistä olivat peloissaan, peloissaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen, etnisten amerikkalaisten, naisten – itsensä tai ystäviensä – puolesta. Samoin olin minä. Sillä kuten Brexitin myötä, Trumpin voiton jälkeen väkivalta ja muodoton viha vähemmistöjä kohtaan kasvoi.

Meidän on helppo naureskella Yhdysvaltojen tapahtumille, valinnan typeryydelle. Puhua ylimielisesti: eihän Suomessa! Eihän Euroopassa! Me olemme jo oppineet!  Mutta me emme ole. Eikö populismi muka nosta päätäänsä Suomessa ja Euroopan maissa? Vaikka tahdomme ajatella, että Siperia opettaa ja kova koulu antaa hyvät eväät elämään, mekin sorrumme historian sudenkuoppiin. Puhumme Hitleristä, Stalinista ja Maosta, mutta emme muista heidän alkuperäänsä.. Tai sitten peloissamme käännämme päämme, haluamatta ajatella, että ehkä me emme ole oppineet. Ehkä me vain piileskelemme menneisyyden diktaattorien selkien takana. Meillä kaikilla on kuitenkin eväät vihaan ja väkivaltatekoihin. Onkin siis turha jakaa kansaa “meihin” ja “heihin”, jossa “me” olemme älykkäitä ja “he” ovat johdateltavia typeryksiä. Aristoteleen sanoo: “Kuka tahansa osaa suuttua. Se on helppoa. Mutta osata olla oikealla tavalla sopivasti vihainen oikeasta asiasta oikealle henkilölle, siinä on taito.”

Mutta ajattelen kuitenkin, että maailmaa ei kannata nähdä pelkkänä murheiden tyyssijana. Päinvastoin. Vaikka meistä ei aina tunnu sille, elämme varsin rauhallista ajanjaksoa historiassamme. Vaikka kärsimystä on, olemme tehneet töitä enemmän kuin koskaan sen lievittämiseksi. Vaikka globalisaatiolla on huonot puolensa, olisi hävytöntä kieltää sen parhaimmat puolet: kansainvälinen solidaarisuus, halu ja mahdollisuus auttaa muita, halu ratkoa ongelmia yhdessä. Halu purkaa ihmisten vihaa yhdessä. Me täällä Suomessa protestoimme Puolan naisten oikeuksien puolesta ja soitamme kirkon kelloja Aleppon uhreille, lähetämme hätäapua Nepaliin sekä sovimme sopimuksia, joilla yhdessä parantaisimme paitsi Maapallon, myös sen asukkaiden elinolosuhteita.

Tänä päivänä kansalaisilla on enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskuntaan kuin koskaan aiemmin. Kansalaisaloitteilla saamme äänemme kuuluviin. Politiikkaan on helppo osallistua myös ruohonjuuritasolla. Nuoriso, tulevaisuutemme, on perimässä menneiden sukupolvien poliittisen manttelin ja valmistautuu oppimaan virheistä, joita on historiassa on aiemmin tehty. Ja jos joku väittää, että yksittäisillä henkilöillä tai muilla kuin poliitikoilla ei ole politiikassa sijaa, kertokaa heille Clair Cameron Pattersonista. Clair Cameron Patterson oli yhdysvaltalainen geokemisti, joka yksin vuosien työllä hankki meille puhtaamman ilman taistelemalla lyijybensiinin kieltämisen puolesta. Vaikka Pattersonilla oli vastassaan paitsi öljy-yhtiöt myös oman alansa ammattilaisia, hän ei antanut periksi. Miksi pitäisi meidänkään? Miksi me emme voisi alkaa ajamaan, vaikka sitten yksin, asioita, joihin uskomme?

Puhuin aiemmin torkkelilaisten omasta identiteetistä ja yhteenkuuluvuudesta. Nyt me ylioppilaat emme kuitenkaan ole enää torkkeleita. Me olemme nyt ylioppilaita. Me siirrymme eteenpäin ja löydämme uuden identiteetin, löytyipä se sitten yliopistolta, ammattikorkeasta, ulkomailta tai töistä. Me luovutamme asemamme seuraaville, kuten hekin tulevat luovuttamaan omansa taas heitä seuraaville. Me kaikki siirrymme omalla ajallamme eteenpäin ja sanomme hyvästit.

yo_loppu