5. luukku: Ajassa elämisen taito – Hetkiä ja kuvakulmia

5. luukku: Ajassa elämisen taito

Pikaruoka, pikavippi, pikamuoti, pikaviestiohjelmat. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, jos siis sellaiseen vain olisi aikaa nykymaailmassa, jossa rahalla saa ja nopeudella pääsee. Voiko aika viedä ihmisestä ihmisen? Entä mitä tapahtuu mielelle, joka putoaa yhteiskunnan, ajan ja avaruuden pysähtymättömistä rattaista?

iida-salminen

Erlend Loen romaanin Supernaiivi päähenkilö huomaa 25 vuotta täytettyään kaiken, “oman elämänsä, muiden elämän, eläimien ja kasvien elämän, koko maailman” muuttuneen merkityksettömäksi. Löytääkseen elämälle tarkoituksen ja varmistuakseen huoliensa turhuudesta hän keskeyttää yliopisto-opintonsa, luopuu lähes kaikesta omaisuudestaan ja viettää kaksi kuukautta veljeltään lainaamassa asunnossa. Keskittämällä elämänsä muutamilla sormilla laskettavissa oleviin asioihin nimeämätön päähenkilö rakentaa maailmankuvaansa uudelleen.

Aika ja avaruus muodostuvat päähenkilön ongelmien keskeiseksi lähteeksi. Hänelle 25. ikävuosi on vaikea hyväksyä, eikä tilannetta helpota veljen kirjahyllystä löytyvä aikaa ja avaruutta käsittelevä tietokirja. Romaanissa professori Paulin selittämät valtavat maailmankaikkeuden rakenteet saavat päähenkilön musertumaan. Mielenkiintonsa kaikkeen menettäneelle ajatus ajasta, jonka kulkuun ei voi vaikuttaa, tuntuu lohduttomalta. Tieto elämäämme paljolti pyörittävän elementin hallitsemattomuudesta vain vahvistaa päähenkilön tunnetta omasta kykenemättömyydestään tehdä tai löytää mitään merkityksellistä. Toisaalta päähenkilö myös tukeutuu Pauliin, joka on kuin supersankari: tämä uskaltaa käsitellä karmivan suuria käsitteitä surutta ja lisäksi toteaa teoriassaan, ettei aikaa ole ollenkaan. Tämä saa päähenkilön huokaisemaan helpotuksesta ja lähettämään Paulille varmistavan sähköpostin.

Päähenkilö löytää onnekseen myös muita tarttumapintoja, joiden avulla estää ajatuksiaan kasvamasta liian ahdistaviksi: hän hankkii punaisen pallon, jota heitellä seinään, ja leluhakan, jonka palikoita iskeä läpi levystä. Toisin kuin maailmankaikkeus, lelut eivät ole arvaamattomia tai hallitsemattomia. Pallon käsistä seinään ja takaisin muodostama rata voidaan tietää ennalta, ja hakan palikat joko sopivat tai eivät sovi reikiin. Kummankaan esineen toiminta ei ole riippuvaista ajankulusta, ja niitä voidaan käyttää juuri silloin kun halutaan ja miten halutaan. Tämä jonkin konkreettisuus ja täydellisen hallitsemisen mahdollisuus rauhoittavat päähenkilöä aina ajatuksien hikoiluttaessa.

Päähenkilö tapaa Børre-nimisen pojan, joka on kuin hänen peilikuvansa lapsuudesta. Heidän suhteensa perustuu paitsi samankaltaisuuksille, kuten innostukselle polkupyöriin, myös erilaisuudelle: päähenkilö tuskastuu kamppaillessaan suurien käsitteiden, ajan ja avaruuden, kanssa, kun taas Børrelle merkityksellistä on esimerkiksi, kuinka monta erilaista eläintä hän on elämänsä aikana nähnyt. Ajan lakkaamattomasta virrasta huolestuva päähenkilö pystyy ikään kuin ankkuroitumaan Børren huolettomaan lapsen maailmankuvaan, josta löytyy paljon merkityksellisiä asioita, toisin kuin hänen omastaan.

“Tässä kaupungissa on helppoa ajatella suuria asioita.” Kun päähenkilö saa veljeltään kutsun luokseen New Yorkiin, hän vastustaa ajatusta kaupungin suuruuden pelon takia. Veli ja tyttöystävä Lise kuitenkin kehottavat häntä lähtemään matkalle, sillä he uskovat sen antavan perspektiiviä. Hänen onnistuukin löytää matkalla asioita, kuten rakkauden, joihin uskoa ja joiden vuoksi toimia. Pilvenpiirtäjän katolla ja frisbeetä keskuspuistossa heitellessään hän jopa tuntee vapautuneensa ajasta ja avaruudesta: “Ja kaikella sillä, mitä tapahtuu joskus miljardien ja taas miljardien vuosien päästä, ei itse asiassa ole minulle mitään väliä. Ymmärrän sen yhtäkkiä.”

Kaupunki tosiaan antaa hänelle perspektiiviä: kaiken suuruus ja suuri määrä eivät hukuta häntä kokonaan, vaan vain hänen ongelmansa, jotka alkavat tuntua pienemmiltä. Ovatko päähenkilön ongelmat siis vain naiiviutta, kysymyksiä, joita ei pitäisi kysyä, huolia, joista ei pitäisi huolestua? Miksi kuitenkin vähättelemme ahdistusta ajasta ja avaruudesta sillä, ettei niihin kuitenkaan voi vaikuttaa? Supernaiivi ei ole selkeä osapuoli.

Päähenkilöllä on tapana listata erilaisia asioita, kuten ne, joita hänellä on, ne, joita hänellä ei ole, tai ne, joita hän on nähnyt selkeyttääkseen omaa tilannettaan. Hänen inspiroimanaan rohkenen itsekin listata samankaltaisia asioita, mutta ranskalaisia viivoja syntyy vain murto-osa verrattuna hänen listoihinsa. Tajuan, etten näe mitään ja että olen nähnyt vain asioita, jotka pitää nähdä. Heitän palloa, mutta tiedän vain, mitä heittämisestä seuraa. En myöskään tiedä mitään ajasta, tiedän vain sen, millä rattaan raksahduksella herään. Syyllistynkö vain miettimään liikaa? Onko minulla liikaa aikaa vai lähestynkö jotain, millä oikeasti on merkitystä? Taidan vain odottaa Paulin sähköpostia, johon hänellä ei ole koskaan aikaa vastata.

Mitä vaihtoehtoja sitten on? Aikataulutetussa yhteiskunnassa voi hukuttaa itsensä, mutta selviytymiseen on kaksi keinoa: “Ensimmäinen vaihtoehto on se, että luovun kaikesta pidättyväisyydestäni ja otan vastaan kaiken. Kuin lapsi. Toinen vaihtoehto on pysyä ikään kuin välimatkan päässä ja tarkkailla pikkuasioita, yrittää löytää tuttuja piirteitä. Valikoida ja vertailla.” Ensimmäisessäkin on hyvät puolensa: perspektiivin avulla voi hypätä takaisin rattaisiin.

Ida Salminen, abiturientti