Kätketty puutarha – allegoria – Hetkiä ja kuvakulmia

Kätketty puutarha – allegoria

“Jos jokin on piilotettu tällaisten muurien taakse, on se varmasti jotain aivan erityistä”, arvelin ja työnsin koristeellisen portin auki.

Piha, jonne astuin, oli täynnä erilaisia kasveja: oli kauniita kirsikkapuita vaaleanpunaisine kukkineen, suloisia tulppaaneja, viattomia liljoja ja syvän punaisia ruusuja. Osa kasveista oli aivan ennennäkemättömiä, ihmeellisiä väreiltään ja muodoiltaan. Syrjemmällä pihalla, aivan muurin juurella, oli hämärämpää; siellä kasvavat kasvit olivat synkkiä ja piikikkäitä. Lihansyöjäkasvit kummallisine kitoineen vaanivat huoletta lenteleviä hyönteisiä. Oli matalia ja käppyräisiä pensaita, joiden paksuissa oksissa riippui vain muutama tumma lehti. Muuria pitkin kiipeili jokunen surumielinen muratti.

Joukossa oli myös kasveja, jotka eivät olleet kauniita; ne eivät olleet myöskään pelottavia, eivät suloisia eivätkä viattomia. Joukossa oli rikkaruohoja, haaleita ja mitäänsanomattomia. Niiden tylsyys himmensi puutarhan loistoa. Kunpa täällä olisi joku puutarhuri, joka voisi kitkeä ne pois!

Katsahdin taakseni viiniköynnösten peittämää porttia. Portissa luki koristeellisin kirjaimin: Luovuus. Se taisi olla tämän salaisen puutarhan nimi. Käännyin takaisin ihailemaan kasvien outoa maailmaa, kun takaani kuului kolahdus. Joku astui sisään puutarhaan. Tulija oli korkeahattuinen mies, jolla oli käsissään suuret sakset. Hän ei tervehtinyt eikä katsonut minua, vaan käveli määrätietoisesti ohitseni kasvitarhan keskelle. Mies kumartui ja kävi käsiksi kasveihin saksiensa kanssa. Hän taisi olla tämän paikan puutarhuri. Sakset pitivät tasaista naksutusta ja mitäänsanomattomat rikkaruohot alkoivat katkeilla.

Avasin portin varovasti poistuakseni puutarhasta. Käännyin vielä katsomaan viimeisen kerran ihanaa pihaa, ennen kuin jättäisin puutarhurin tekemään rauhassa hyvää työtään. Silloin huomasin, että suuret sakset lähestyivät uhkaavasti suosikkikukkaani. Ennen kuin sain suutani auki, ihmeellinen violetti kukka oli katkaistu. Ehkä se oli vahinko vain. Puutarhuri jatkoi naksutustaan, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jäin tarkkailemaan hänen työtään ja huomasin, että hän oli aika huolimaton: sakset leikkasivat armotta tulppaanienkin varret poikki ja mursivat valkeat liljat. Mies ei näyttänyt tekevän enää mitään eroa kasvien välille, hän vain leikkasi.

kuva1Mieleeni nousi epäilys, oliko mies puutarhuri lainkaan. “Hei! Sinä siellä”, huusin. Mies ei reagoinut. Huusin kovempaa. Sakset pysähtyivät ja puutarhuri nousi seisomaan. “Mitä teet?” kysyin. “Tuhoan”, mies vastasi yksioikoisesti. “Miksi tuhoat Luovuuden upeita kukkia, kuka oikein olet?” Mies kääntyi katsomaan suoraan minuun synkillä silmillään. “Upeitako? Mitä hienoa sinä tässä roskassa näet? Silkkaa turhuutta sanon minä! Ajattele nyt, jos joku näkisi nämä nolot, huonolaatuiset kasvit! Ei tällaisia kukaan kaipaa, parempi että hävitän tämän sotkun”, mies totesi kylmällä äänellään. “Oletko hullu?” kysyin ihmeissäni. “Se ei ole nimeni. Olen Itsekritiikki.”

 

TEKSTI  JA KUVA Tua Iho, 2. vuoden opiskelija