24. luukku: Valo – Hetkiä ja kuvakulmia

24. luukku: Valo

suo3muok3
Asensin viime jouluna neulanreikäkameran suon laitaan. Paikka on aivan lähellä lapsuudenkotiani, mutta en ollut kulkenut siellä vuosikymmeniin talvisaikaan. Hangessa ei ollut valmista polkua, ja vaikkei lunta ollut valtavasti, meni sitä saappaanvarsista sisään.

Joulu on valon juhla, vaikka aurinko on matalalla: kamera sijaitsi leveyksillä, joilla aurinko nousi jouluaattona kello 10.38 ja laski 13.28. Kamera tallensi valon jälkeä kesään saakka, ja kuvan kaareutuvat viivat kertovat auringon kulkureittien muutoksista. Talveen mahtui paljon pilvisiä jaksoja, eivätkä kaikkien päivien jäljet näy kovin selvästi. Osa kuvan viivoista tuntuu sijaitsevan väärissä paikoissa, näyttää siltä kuin taivaan valopallo olisi laskeutunut muutamana päivänä aivan suon reunaan: en tiedä heijastuivatko säteet peltipurkkikameran sisuksissa vai oliko kamera liikkunut.

Sää oli jättänyt kameraan jälkensä: mietin, olisiko joku eläin yrittänyt hieman nakertaa ilmastointiteipillä päällystettyä kantta vai oliko lumi vain osoittanut olevansa MacGyver-teippiä voimakkaampi. Luulin aluksi, ettei kuva lainkaan onnistuisi, sillä avattuani purkin jouduin kaatamaan vettä pois. Kosteustahrat näkyvät pieninä pisteinä ja erilaisina läikkinä kuvan pinnassa.

Jouluun rauhoittuminen voi toisinaan olla iso vaatimus – ostoskeskusten jonoissa ja ruokakauppojen ahtaudessa ei ole helppoa torjua stressiä. Moni on paahtanut opintojen tai töiden parissa pitkän syksyn, ja joululahjasukan kantapää saattaa olla vielä aattoaamuna kesken. Erilaiset perinteet tuntuvat jännityksinä ja kipupisteinä: yksi ehkä miettii, onko porkkanalaatikko maistuvaa, toinen kantaa huolta joululahjojen saamasta vastaanotosta. Koska päivä on lyhyt, alkaa unettaa varhain. On inhimillistä ihmetellä, miten kiireen, jännityksen ja väsymyksen keskellä voi olla aurinkoinen.

Kuva on minulle täydellinen, koska siinä on niin monta virhettä. Valo on jättänyt siihen jälkensä, koska paperi on ollut riittävän herkkä, mutta toisaalta myös sade on piirtänyt omat merkkinsä. Pidän erityisesti kosteustahroista ja suttuisuudesta – siitä, että kuva on minun kuvani.

Toivon jouluun niin valon jälkiä kuin tuhrujakin, epätäydellisyyden sietämistä. Sitä, että olisi riittävän herkkä ottamaan vastaan vähänkin ilon. Sitä, että pimeän keskellä saisi olla myös väsynyt ja porkkanalaatikko saisi olla vähän kuivaa. Sitä, että kengänvarsista sisään mennyt lumi ei tuntuisi liian polttavalta tai kylmältä vaan auttaisi viemään hetkeksi lapsuuden pulkkamäkeen.

Satu Erra, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja