Kinaporin palvelutalossa tutkimassa mennyttä elämää – Hetkiä ja kuvakulmia

Kinaporin palvelutalossa tutkimassa mennyttä elämää

Tammikuisessa kahden kurssin yhteisprojektissa pima-kurssilaiset piirsivät ja hissan kurssilaiset haastattelivat vanhuksia tunnin ajan. Syksyllä 2014 avataan Kinaporissa henkilökuvanäyttely paikan päällä tehtyjen luonnosten pohjalta.

20140305-174046.jpg

Puoli kahdeltatoista pamppailee jo sydän. Olemme lähdössä Suomen historian HI4-kurssilta haastattelemaan Kinaporin palvelutalon asiakkaita Sörnäisiin. Tehtävänä oli ottaa selvää, millainen elämä haastateltavalla on ollut. Sai keskittyä kysymään kysymyksiä itseään kiinnostavista asioista, kuten haastateltavan lapsuudesta tai sota-ajasta.

Tehtävään valmistautuminen oli vaikeaa: miten simuloida itselleen aivan vieras ihminen eteen ja sitten kysyä kysymyksiä. Millaiset kysymykset eivät loukkaa ketään? Entä jos haastateltavalla on kauhean huono kuulo tai joitain puhe-ongelmia? Entä jos hän on vihainen? Olin todella epävarma tehtävän toteutuksesta ja itsestäni. Kun kysymyksien muotoilu oli niin vapaata, pelkäsin, etten saa tarpeeksi aineistoa tehtävään liittyneeseen haastattelun analysointia ja lähdekriittisyyden pohtimista käsittelevään osaan.

Kun pääsimme Kinaporiin, käteni olivat jäässä ja niin oli sanelimenikin. Se sanoi itsensä totaalisesti irti, joten jouduin kirjoittamaan kaiken käsin. Sain haastateltavakseni vanhuksen, joka puhui ummet ja lammet tulevasta Ranskan-matkastaan ja tyttärestään ja siitä, kuinka he käyvät yhdessä vesijuoksemassa. Kun kysyin, saako sinutella, hän vain nauroi hyväntuulisesti ja totesi, että totta kai saa ja jatkoi juttuaan. Olin hädin tuskin saanut esiteltyä itseni, kun haastateltavani rupesi puhumaan.

Sain silloin tällöin sanottua muutaman sanan ja loput ajasta kirjoitin kynä sauhuten yrittäen kuulla ja kirjata kaiken muistiin. Kun haastattelu oli ohi, oloni oli kuin maratonin juosseella. Oikeastaan minun ei tarvinnut kysyä kuin kolme kysymystä koko haastattelun aikana, sillä loppuihin haastateltava vastasi ennen kuin olin ennättänyt edes kysyä mitään. Kertomuksen aikajärjestykseen saamisessa kyllä oli myöhemmin aikamoinen työ.

Suuri yllätys minulle oli se, että 91-vuotias mummo muisti kaikki leipomoiden, kauppojen ja katujen nimet, vuosiluvut ja isänsä työkaverit ja lateli niitä kuin vettä vain, vaikka puhuttiin 80 vuoden takaisista tapahtumista. Minua jäi harmittamaan, kuinka en kehdannut esittää jatkokysymyksiä haastateltavan mielestä ikävistä aiheista, aivan kuin olisin halunnut varoa häntä kuin haurasta posliiniastiaa.

Kuulin pelkkää positiivista palautetta suorittamastamme haastattelusta. Vanhukset kuulemma olivat odottaneet meitä innolla jo aamusta. Onhan se tietysti erilaista kuin normaali arki, kun lauma lukiolaisia tulee pistämään vipinää palvelutaloon. Vanhukset saa varmaan tuntemaan olonsa erityisiksi, kun juuri heidän arjestaan halutaan kuulla ja heitä halutaan haastatella. Se saattaa jopa olla monen vanhuksen viikon kohokohta.

Haastattelun tekeminen oli todella erilaista historian opiskelua. Haastateltavani puhe oli kuin informaation tulva-aalto, josta myös jäi enemmän mieleen kuin oppitunneista tai oppikirjan teksteistä. Sain muun muassa aivan erilaisen kuvan pula-ajan arjesta kuin olisin koskaan voinut saada pelkästään lukemalla. Lisäksi minusta tuntuu, että olen saanut hyvän maistiaisen siitä, millaista historiantutkijan työ on. Haastattelu oli kaiken kaikkiaan hirmu mielenkiintoinen ja olen iloinen, että meille avautui tällainen tilaisuus.

TEKSTI Julia Leskinen
KUVA Tomi Uusitalo