Torkkelit matkalla Hämeenlinnaan ja takaisin – Hetkiä ja kuvakulmia

Torkkelit matkalla Hämeenlinnaan ja takaisin

Syyskuisena perjantai-iltana minun piti tavata Kampissa opiskelija, joka ei ollut varma, löytäisikö yksin Q-teatteriin. Yllätyksekseni paikalla ilmaantuikin yli kymmenen opiskelijan ryhmä, jonka kanssa sitten kävelimme Kampin Ärrältä Tunturikadulle Töölöön ihaillen matkalla Temppeliaukion kirkon julkisivua.

Olimme menossa katsomaan Q-teatterin tämän syksyn uutuutta: Juha Itkosen näytelmää “Hämeenlinna”. Yhteensä meitä oli lähes 50 kuvataidelukiolaista, enimmäkseen ykkösvuotisia mutta myös kakkosia ja jokunen opettajakin, sillä lippurumba oli tällä kertaa tavallista vauhdikkaampi. “Hei, en pääsekään teatteriin, kun äiti pakottaa muualle”, eräs opiskelija valitti vielä perjantaina ruokalassa.

Mukana seurueessamme oli myös eläkkeellä viilettävä äinkielenopettajaguru Vuokko Raivio, joka vei itse viimeisenä opettajavuotenaan torkkelilaisia 42:een teatteri- ja tanssiesitykseen.

Paula Peltonen hämeenlinnalaisessa marketissa

Tällaisia ajatuksia ykkösvuotisilla oli näytelmästä:

Taylor: Lempihahmoni oli varmaan se toimittaja Paula Peltonen, koska hän oli niin täynnä itseään alussa. Hän luuli, että hänellä on kaikkea: rahaa ja kuuluisuutta. Hän asuu Helsingissä ja on työskennellyt kuuluisuuksien kanssa. Päästyään Hämeenlinnaan Paula huomaa, kuinka yksinäinen hän on ja kuinka hänellä ei ole rakkautta. Hän asuu yksin ja liikkuu yksin. Paula on vähän vinksahtanut ihminen, joka väheksyy Kehä III:n ulkopuolella olevia ihmisiä. Häntä oli todella hauska katsoa.

Aino, Jenna ja Venla: Pidimme näytelmästä ja sen lavasteista. Ääni- sekä valotehosteet olivat myös hienoja ja korostivat hyvin näytelmän tunnelmia. Hahmot ovat uskottavia ja samaistuttavia. Näytelmän juoni herätti ajatuksia. Vaikka tapahtumat ovat aika masentavia, ne ovat realistisia, tätä tapahtuu oikeastikin. Näytelmä kuvaa hyvin myös suomalaisuutta. Esimerkiksi Paula Peltonen sanoo: “Mennään autolla moottoritien varteen supermarkettiin ja samalla valitetaan, kun keskustan pienet kivijalkakaupat kuolevat.”

Laura: “Hämeenlinna” on mielestäni hyvin synkkä ja surullinen tarina, josta en ole varma, pidinkö vai enkö pitänyt siitä. Synkän juonensa ansiosta näytelmää voi sanoa hyvin perisuomalaiseksi: alussa tapahtumat ovat pirteitä ja aurinkoisia, mutta ne synkkenivät loppua kohden. Hahmot ovat alussa yksinkertaisia, mutta heistä paljastuu uusia kerroksia.

Näytelmä tuntui sopivan hyvin nuorille katsojille: samastumispintaa ja dramaattisia tapahtumia on riittävästi. Kuvataan tavallista perhettä, mutta henkilöiden taustalla kummittelee alkoholismia, rikoksia ja rutiineihin takertumista. Aika paljon näytelmä kuvaa myös yksinäisyyttä, sitä, miten vaikeaa on olla hyvä vanhempitai puoliso.

Perheen poikamainen asepalvelusta suorittava perheen tytär Santtu sekä toimittaja Paula laukovat välillä tuutin täydeltä, mikä on katsojastakin vapauttavaa. Itse ihastelin musikkitehosteiden taitavaa käyttöä.

“Hauskaa teatteri-iltaa!” sanotaan usein, kun kerron meneväni opiskelijoideni kanssa teatteriin. Monesti esitykset saattavatkin olla myös hauskoja, mutta kuvataidelukiolaiset odottavat teatterilta paljon muutakin: oivalluksia, pohtimisen aihetta ja taide-elämyksiä.

“Hämeenlinna” on nykyisten näytelmien tapaan tragikoominen. Naurun takaa häämöttää surullinen todellisuus, mutta murheellisten tapahtumien jälkeenkin asetelma voi olla kaunis: lopussa näytelmän perhe katselee Rosson ruokalistaa lempeässä valossa, yhteisen pöydän ääressä.

Vuokko ja Maarit tutussa ympäristössä. Äidinkielenopettajia viehättivät näytelmän vähäeleisyys ja tekstilähtöisyys.

TEKSTI: Ykkösvuoden opiskelijoita ja Maarit Nopsanen, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja
KUVAT: Maarit Nopsanen ja Pate Pesonius