Kiitos, Torkkeli – Hetkiä ja kuvakulmia

Kiitos, Torkkeli

Tämän tekstin on tarkoitus kertoa äidinkielen auskultoijan silmin, mitä kaikkea ehtii kokea ja pohtia lukiossanne kolmen viikon opetusharjoittelun aikana. Koska kyseinen pätkä aikaa on jäsentymätön rykelmä erilaisia hetkiä, tapahtumia, tilanteita ja tekoja, poimin sieltä sattumanvaraisesti tunnepohjalta jotakin jaettavaksi. 
Nuorena opettajana tuntee olevansa jonkinlaisessa välitilassa, ei ole enää oppilas, ei silti opettajakaan. Mielessä on vielä hyvin se aika, kun itse katseli opettajanpöytää siltä toiselta puolelta. Tästä syystä tunnen välillä vahvaa samaistumista oppilaisiin, mutta samalla he – tai pitäisikö sanoa te – tunnutte minusta salaperäisiltä. Kuvitelkaa itsenne kolmenkymmenen vaitonaisen katseen edessä. Mitähän te ajattelette minusta? Mitähän te ajattelette opetettavasta asiasta? Mitähän te ajattelette tästä kaikesta, oppimisesta ja koulusta ja? Olen luultavasti astumassa pikku hiljaa opettajan osaan näin pohtiessani. 
Onneksi te oppilaat ette ole niin salaperäisiä kuin aluksi otaksuin. Salaperäisyyden verho pelmahti sillä hetkellä, kun ajatuskatkoksen saatuani kuulin luokasta turvallisen äänen, joka sanoi: ”Ota ihan rauhassa, opettaja.” Loppujen lopuksi koulussa ja opettamisessa ei ole kyse sen kummallisemmasta asiasta kuin ihmisten olemisesta ihmisten kanssa. Kokemukseni lisäsi luottamusta oppilaisiin: en olekaan yksin vastuussa kaikesta, vaan päinvastoin, teen yhteistyötä. Ja tämä yhteistyö on äärettömän tärkeää, sanoisinko kaiken ydin. 
Entäs opettajat? Pääsin viimeinkin kurkistamaan siihen paikkaan, joka niin pitkään oli minulta salattu maailma. Opettajainhuoneessa hupiani on ollut arvuutella itsekseni, kuka opettaa mitäkin ainetta. Jotkin veikkauksistani ovat osuneet oikeaan, mutta ei niistä sen enempää. Ehkä niin ikään minusta pystyy lukemaan sen, mikä asia tässä maailmassa on lähellä sydäntäni. Opetettavat aineet ovat aina enemmän kuin pelkkiä aineita. Uskon, että saamme myös oppilaat ymmärtämään tämän. Tällekin entiselle oppilaalle on valjennut vaikkapa ruotsin, englannin ja tietenkin äidinkielen merkitys ajan saatossa. 
Kurkistukseni opettajainhuoneeseen – kuten myös luokkahuoneeseen – on vahvistanut haluani muuttua oppilaasta opettajaksi. Te opettajat – tai pitäisikö tällä kertaa sanoa – me opettajat teemme tärkeää työtä. Itselleni oppiminen on aina merkinnyt sitä, että jaksaa innostua uudesta ja että uskoo omaan onnistumiseensa ja kehittymiseensä. Näkisin ne jonkinlaisina elämäntarkoituksina. 
> Laura Pasonen

Helsingin kuvataidelukio ottaa vastaan opetusharjoittelijoita Helsingin yliopistosta ja Aalto-yliopistosta. Tammikuussa 2013 koulussa on ohjattu kuvataiteen, kemian ja matematiikan sekä äidinkielen ja kirjallisuuden tulevia opettajia.