Kaiuttimet kansliaan, kiitos! – Hetkiä ja kuvakulmia

Kaiuttimet kansliaan, kiitos!

Pöydän takana istuu punatukkainen nainen, jolla on jakkutakki ja sen alla sarjakuva-aiheinen T-paita. Hänen kätensä ovat yltä päältä leimasinmusteessa ja työpöytä tavallisesti iloisen kaaoksen vallassa. Tuo koulun lomakevaltaista arkea kulisseissa pyörittävä tyyppi olen minä. Olen Torkkelin koulusihteeri, mutta myös psykologian opiskelija, sarjakuvien riipustelija ja humoristi, mutta ennen kaikkea muusikko.

Laulan. Olen laulanut pienestä asti. Kun olin lapsi, kotonamme kuunneltiin aina paljon hyvää musiikkia (siitä huolimatta että elettiin 80-lukua, argh) ja vaikutteet raskaammasta musiikista progressiivisen rockin kautta Leonard Coheniin ja Kate Bushiin ovat jääneet lähtemättömästi selkärankaani. Lauleskelin muutamassa kuorossa ja eri bändeissä 13-vuotiaasta lähtien, mutta meni pitkään ennen kuin löysin musiikillisen “kodin” kokoonpanosta, jossa todella pääsen toteuttamaan itseäni.

Minulta kysytään usein että millaista musiikkia me nyt sitten soitamme. Vastaus alkaa poikkeuksetta toistelemalla aakkostemme viimeistä kahta kirjainta vuoron perään ennen kuin saan muotoiltua jonkinlaisen kuvauksen. Embassy of Silencen arvosteluissa meitä genretetään milloin metalliin, milloin rockiin, milloin goottiin ja milloin progeen ja kaikkeen siltä väliltä.

Jos jonain päivänä kehitän takuuvarman patenttivastauksen, olen kovin tyytyväinen ja taputtelen itseäni olalle, pat pat. Totuus lienee jossakin “tunnelmallinen älykkö-progerock-metal” -akselilla, mutta ei sitä oikeastaan mieti musiikkia tehdessä, onko jokin nyt varmasti lajityyppiimme tai laatikkoomme sopivaa ja voimmeko me nyt tehdä näin. Vapaus tässä hommassa on se jutun juju, kaavoihin kangistumatta, alituisessa muutoksessa.

Olipa korkealentoista: sain meidät kuulostamaan lähestulkoon yleviltä! Loppupeleissä muusikot tuppaavat kuitenkin olemaan ikuisia Peter Paneja, jotka eivät ikinä ihan kasva aikuisiksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Keikkareissujen ja bänditreenien läpänheiton sisältö on kaikkea muuta kuin akateemista ja pitkät esiintymisreissut voivat olla melko kuluttavia. Kuitenkin tietty yhteisymmärrys päämäärästä ja intohimoinen panostus ovat ehdottomia kriteerejä.

Totta kai joskus kun studionauhoituksissa saman biisin veivaaminen venyy pikkutunneille asti ja korvat ovat niin puurona, että kaikki kuulostaa poikkeuksetta hirveältä, itse kullakin on pinna kireällä. Siitä huolimatta sitä vain painaa vaikka hampaat irvessä, ja kun valmis levy on vihdoin tullut uunituoreena omiin kätösiin asti, luulisin sen vastaavan melkein vanhemman lapsestaan tuntemaa ylpeyttä ja riemua. Tai kun keikka menee putkeen ja yleisö tulee kiittelemään ja ylistämään vedon jälkeen, sitä muistaa aina, minkä vuoksi yhä uudelleen kantaa soittimet ja vahvistimet autoon ja odottaa iltakuuden soundcheckistä puolenyön keikkaan asti keskellä viikkoa.

Kaikille musisoinnin makuun päässeille tai sen pariin tahtoville voisin sanoa pari sanaa. Ensinnäkin: hyvä valinta! Kaikki itse soittaminen ja tekeminen tarkoittaa sitä, että et ole päätynyt autotunella fuskaavaksi tusinaräppäriksi Voicelle. Toisekseen: antaa palaa. Onhan se kivinen tie. Rahaa ei tule ovista ja ikkunoista, uhrauksia pitää tehdä ja blaa blaa, mutta loppupeleissä musiikin tekemisestä, soittamisesta ja esittämisestä saa jotain niin palkitsevaa irti, että sitä ei voi käsittää ennen kuin kokeilee. Kaikki isotkin orkesterit ovat aloittaneet samasta pisteestä. Sieltä on hyvä ponnistaa.

> Ines Lukkanen