Finlandia kaikui Liisankadulla – Hetkiä ja kuvakulmia

Finlandia kaikui Liisankadulla

Äidinkielen ja kirjallisuuden tyylikausia käsittelevän kurssin (ÄI5) opiskelijat vierailivat tammikuussa piskuisessa Kellariteatterissa Liisankadulla. Teatteri on vanha ja maineikas helsinkiläinen harrastajateatteri. Tässä opiskelijoiden ajatuksia esityksestä!

Kellariteatterin Finlandia-näytelmä herättää nopeasti mielenkiintoni, sillä se poikkeaa tyystin siitä, mitä yleensä teatterilta odotan. Näyttelijät huojuvat kuin puut ja kaatavat toisiaan kuvitteelisilla moottorisahoilla. He kokoontuvat yhteen ja hajoavat taas, tekevät kummallisia muodostelmia ja huokailevat tai suhisevat. Kun esitys on jatkunut hämäränä jonkin aikaa, alan pelätä, ettei näytelmässä tule olemaan yhtään ymmärrettävää kohtausta.


Alkuosan jälkeen tapahtuu kuitenkin muutos, ja huomaan odottavani innolla kohtausten kulkua, sillä seuraavia tapahtumia on mahdotonta ennustaa. Jokainen kohtaus tuo esiin pieniä välähdyksiä yksityisistä elämäntarinoista tai yhteisöllisestä suomalaisuuden kokemuksesta. Osa on hulvattoman sketsimäisiä, toiset kokeellista ja sanatonta esiintymistä.


Hämmästelen nuorten näyttelijöiden lahjakkuutta ja kykyä eläytyä täysillä tilanteeseen. Tunnelma säilyy jännittävänä ja tiiviinä loppuun saakka, mitä tukevat pieni tila ja näyttelijöiden kontakti yleisöön. Musiikki on yhdistetty kauniisti kohtauksiin, ja äänitehosteet vakuuttavat, sillä ne ovat kokonaan näyttelijöiden itsensä luomia.


Joidenkin kohtausten monitulkintaisuus tai suorastaan käsittämättömyys jättävät katsojan pohtimaan niiden symbolisia merkityksiä. Nyky-yhteiskunnan kuvaamisen taustalla on toisinaan mukana jonkinlainen myyttinen suomalaisuus, korpimetsä salaperäisine eläimineen.

> Laura Aarnio


Mielestäni näytelmässä käytettiin hyvin erikoisia ja hauskoja keinoja koskettaa katsojaa. Näyttelijät ottivat harvinaisen paljon katsekontaktia yleisöön, ja näin haastoivat meidät mukaan. Yhdessä kohtaa eräs katsoja jopa käskettiin sanomaan jokin sana, mikä oli lähestulkoon pelottavaa.


Loppukohtaus, joka esitettiin ulkoa Liisankadulta ikkunasta sisällä oleville katsojille jutellen ja ilmeillen ja joka vei näin näytelmän ulos teatterista todelliseen maailmaan, sai ainakin minut hyvin vakuuttuneeksi. Kynttilät, jotka aseteltiin ikkunan taakse tuntuivat ihmeen kaukaisilta, vaikka ne olivat vain lasin toisella puolella.


Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja sille, kun yhdessä vaiheessa näytelmää eräs näyttelijöistä hiipi yleisön läpi luokseni ja kuiskasi korvaani: “Valitsen sinut.” Se oli vaikuttavin teatterikokemukseni ikinä, keinona vain kaksi sanaa.

> Inkeri Hannonen


Finlandiassa ei varsinaisesti ole juonta, vaan sen kohtauksissa esiintyy suomalaisten erilaisia toiveita ja käsityksiä suomalaisuudesta. Näytelmä kritisoi suomalaisuutta osittain liiankin kriittisesti korostaen vain suomalaisten ongelmia, kuten alkoholisoitumista ja masentuneisuutta.


Toisaalta tämä liioiteltu kärjistäminen sai ainakin minut miettimään myös Suomen ja suomalaisuuden hyviä puolia. Nimittäin kriittisestä sävystä huolimatta oli mukana selvästi myös itseironiaa. Suomalainen itse kykenee nauramaan karikatyyrille hiljaisesta ja ahdistuneesta jääkiekon rakastajasta.


Positiivista näytelmän esittämässä kritiikissä oli myös se, että kritiikki oli esitetty suhteellisen lempeästi, kuten Kiuruvesi-kohtauksessa, jossa skoolattiin kotikunnan “huonoille” puolille. Näytelmästä jäikin loppujen lopuksi miellyttävä kuva suomalaisuudesta.


Kuten ”Finlandiassa” myös jokaisella meistä on omanlaisensa käsitys Suomesta. Jotkut ajattelevat siitä kielteisemin ja toiset taas positiivisemmin, mutta jokaisen Suomi-kuva on erilainen ja niin sen kuuluukin olla. Meidän erilaisten suomalaisten mielessä kaikuu Finlandia aina vähän erilaisena, oltiin sitten Liisankadulla, Torkkelinmäellä tai vaikka Imatralla.



> Veera Uusi-Äijö
KUVAT  Vilja Pursiainen

Comments are closed.